»Oletteko saanut hänestä mitään tietoja?» kysyy majuri.
»Olen.»
»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen teitä.»
»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey, »etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»
Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen, ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen kohtuullista ja järkevää odotusta.
Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.
»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin entisensä kaltainen».
»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan sisimmässään!»
Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia kasvoja!»
»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.