Vastakohtia
Luokaamme silmäys kahteen kotiin, jotka eivät ole vierekkäin, vaan kaukana toisistaan, vaikkakin molemmat helpon jo mukavan matkan päässä suuresta Lontoosta.
Toinen niistä sijaitsee vihreällä ja metsäisellä seudulla lähellä Norwoodia. Se ei ole herraskartano, kooltaankaan se ei ole rehentelevä, mutta se on rakennustavaltaan kaunis ja aistikas. Nurmikenttä, pehmeä laakea rinne, kukkatarha, puuryhmät, joista ei puutu viehättäviä saarnia ja pajuja, kasvihuone, maalaiskuisti sulotuoksuisine köynnöskasveineen, jotka kiemurtelevat pilarien ympärillä, talon yksinkertainen ulkonäkö, hyvin järjestetyt ulkohuoneet, vaikka kaikki on koottu niin pienelle alalle, kuin tavallisessa huvilassa, ilmaisevat sisäisen järjestelyn runsasta mukavuutta. Tämä arvelu ei olekaan aiheeton, sillä sisällä tavataan hienoutta ja ylellisyyttä. Voimakkaat värit oivallisesti sekoitettuina kohtaavat silmää joka käänteessä, huonekaluissa, joiden koko on ihastuttavassa sopusoinnussa pienten huoneitten muodon ja koon kanssa, seinillä ja lattioilla, saaden aikaan eri vivahduksia ja hilliten valoa, joka tulee sisään sinne tänne sovitetuista lasiovista ja akkunoista. Niinikään näkyy siellä joitakin erinomaisia maalauksia ja kuparipiirroksia, omituisissa sopissa ja syvennyksissä on yllin kyllin kirjoja, ja pöydille on levitetty kaikenlaisia pelejä, joissa voi koettaa taitoaan ja onneaan — eriskummaisia shakkinappuloita, arpakuutioita, lautapelejä, kortteja ja biljardi.
Ja kuitenkin on tämän hyvinvoinnin ja mukavuuden keskellä ilmassa jotakin, mikä ei tunnu mieluiselta. Johtuuko se siitä, että matot ja pielukset ovat liian pehmeitä ja äänettömiä, niin että ihmiset, jotka liikkuvat tai lepäävät niillä, näyttävät toimivan varkain, vai siitäkö, ettei kuviin ja piirroksiin ole ikuistettu suuria ajatuksia tai tekoja tai etteivät ne esitä luontoa jonkin runollisen maiseman hahmossa, vaan ovat hekumallisia laadultaan — pelkkiä muodon ja värin näytteitä eikä mitään muuta? Onko syynä se, että kirjat ovat kaikki sidotut kultakirjaimisiin, kansiin ja että useimpien nimi on yhdenmukainen maalausten ja piirrosten aiheen kanssa? Johtuuko se siitä, että asunnon täydellisyys ja kauneus ilmaisee siellä täällä joissakin halvoissa ja mitättömissä kapineissa teeskenneltyä vaatimattomuutta, joka on kuin tuolla riippuvan liiaksi näköisen muotokuvan kasvot tai yhtä valheellinen sen tarkoittama, mukavassa tuolissa aamiaisensa ääressä istuva mies? Vai saako se alkunsa siitä, että hän, kaiken tämän omistaja, joka hengittää täällä joka päivä, erittää itsestään ympäristöön jonkin hämärän vaikutuksen?
Nojatuolissa istuva mies on konttoripäällikkö Carker. Pöydän yläpuolella kiiltävässä häkissä näykkii kirjava papukaija nokallaan metallilankoja ja vaeltaa jalat ylhäällä ja pää alhaalla asuntonsa kupukatossa, ravistellen sitä ja kirkuen, mutta Carker on välinpitämätön lintua kohtaan ja katselee mietiskelevästi hymyillen vastapäisellä seinällä riippuvaa taulua.
»Tosiaankin kerrassaan eriskummainen satunnainen yhtäläisyys», tuumii hän.
Ehkä se on Juno, ehkä Potifarin vaimo tai jokin ivallinen nymfi riippuen siitä, mitä tavaraa taulukauppiaat luulivat tarvittavan, kun tuo maalaus sai nimensä. Se esittää verrattoman kaunista naista, joka on kääntynyt poispäin, mutta vielä luo kasvonsa katselijaan, kopea ilme silmissään.
Se on Edithin näköinen.
Carker huitaisee kädellään kuvaa kohti — mitä? Uhkaako hän? Ei, mutta jotakin sentapaista se on. Lieneekö se voitonriemua? Ei, mutta sitä siinä on enemmän. Vai onko se julkea tervehdys? Ei, mutta jonkin verran on sitäkin. Sitten hän taas jatkaa syöntiään ja puhelee kiukkuisen, vangitun linnun kanssa, joka laskeutuu häkin pohjalle suurta vihkimäsormusta muistuttavalle riippuvalle kullatulle vanteelle ja heiluu siinä hänen ilokseen.
Toinen koti on päinvastaisella puolella Lontoota, lähellä sitä kohtaa, missä entisaikojen vilkas suuri pohjoinen valtatie on nyt rauhallinen ja melkein autio, jollei sen hiljaisuutta häiritse joku yksinäinen jalkamies. Se on köyhä pieni talo, yksinkertaisesti ja niukasti kalustettu, mutta hyvin siisti. Osoittavatpa pääkäytävän kahden puolen ja kapeassa esipuutarhassa kasvavat vaatimattomat kukat, että on koetettu kaunistaa ympäristöä. Paikalla, jossa se sijaitsee, on yhtä vähän maaseudun kuin kaupungin etuja, sillä se ei kuulu kumpaankaan lajiin. Kaupunki on jättiläisen tavoin harpannut sen ohitse, sijoittaen tiilikivi- ja muurisavikantapäänsä kauemmaksi, mutta jättiläisen molempien jalkojen välinen alue on tähän asti ollut vain tuhottua maata eikä kaupunkia. Ja täällä muutamien korkeiden savupiippujen seassa, jotka työntävät ilmaan savua yötä päivää, ja tiilikivipeltojen ja turpeettomien kujien välillä, missä aidat ovat luhistuneet, missä kasvaa pölyisiä nokkosia, missä vielä saattaa nähdä pätkän tai pari pensasaidan jäännöstä ja minne joskus sattumalta tulee linnustaja, vaikkakin joka kerta vannoen pysyvänsä täältä poissa — sijaitsee mainittu toinen koti.