Hänestä tuntui, että kaikki yhä muuttui, ja kuitenkin kuului lakkaamatta sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden töminän yksitoikkoinen meteli, ilman tuokionkaan lepoa. Hän näki kaupunkeja ja maaseutua, majataloja, hevosia, ajajia, mäkiä ja laaksoja, valoa ja pimeyttä, tietä ja katukiveystä, kukkuloita ja kuiluja, märkää ilmaa ja kuivaa, ja yhä vain kuului sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden yksitoikkoinen ääni. Vihdoin hän kuin unessa tiesi lähestyvänsä kaukaista pääkaupunkia, kun tiet olivat vilkasliikkeisemmät ja hän kiiti vanhojen kirkkojen ohitse ja syöksyi pienten kaupunkien ja kylien läpi, jotka olivat tiheämmässä kuin entiset. Silloin hän istui kokoon kyyristyneenä nurkassaan viitta kasvoille kohotettuna ohikulkijain tuijottaessa häneen.
Niin hän kiiti yhä eteenpäin lykäten ajattelemisen tuonnemmaksi ja tuntien kuitenkin joka hetki ajatusten kidutusta. Hänen oli mahdoton laskea, kuinka monta tuntia hän oli tällä matkalla viettänyt. Hän oli nääntynyt ja pyörällä päästään, melkein järjiltään. Niin hän syöksyi eteenpäin kaiken uhallakin kuin ei voisi pysähtyä ja saapui Pariisiin, jossa samea joki häiritsemättä solui nopeasti eteenpäin vilinän ja liikkeen meluavien virtojen välillä.
Sitten hän taas näki kuin unessa siltoja, laitureita, loppumattomia katuja, viinimyymälöitä, vedenkantajia, suuria ihmisjoukkoja, sotilaita, ajoneuvoja, paraateja, kaarikäytäviä. Vihdoinkin häipyi kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse yleiseen hälinään ja meluun. Mutta tämäkin vaimeni taas vähitellen hänen ajaessaan toisissa vaunuissa ulos kaupungista päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut. Ja sitten taas hänen kiitäessään merenrantaa kohden alkoi kuulua kulkusten ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä ilman tuokionkaan lepoa.
Taas laski aurinko ja tuli yö, pitkiä teitä, kolkkoutta, joistakin akkunoista tuikkivia himmeitä valoja; sitten alkoi sarastaa, ja päivä koitti. Vaunut vierivät hitaasti vuorta ylös, sen huipulla tuntui raitis meren henkäys, ja valo kimmelsi etäisten aaltojen harjoilla. Hän saapui satamaan nousuveden ollessa korkeimmillaan ja näki kalastajaveneiden lipuvan rantaa kohti iloisten naisten ja lasten odotellessa niitä. Siellä saattoi myös erottaa verkkoja ja merimiesten vaatteita kuivamaan levitettyinä, ja reippaita meripoikia kiipeili ylhäällä laivojen mastoissa ja köysistössä huudellen toisilleen. Vesi välkehti kirkkaasti, ja kaikki näytti säteilevän.
Sitten hän näki rannan loittonevan taakseen ja luodessaan siihen silmäyksen laivankannelta erotti sumua vedenpinnalla, samalla kun siellä täällä vilahti kirkasta maata auringon säteiden osuessa sinne. Meri paisui ja välähteli ja kohisi. Siellä näkyi laivan edessä toinen harmaa viiva, joka nopeasti erottui yhä selvempänä ja korkeampana. Nyt saattoi jo nähdä kallioita ja taloja ja tuulimyllyn ja kirkon. Vihdoin laiva saapui tyynelle vedelle ja laski ankkuriin satamassa, jossa ihmisryhmiä seisoi katselemassa merelle ja tervehtimässä kannella näkemiään tuttavia. Sitten lähdettiin maihin, ja Carker meni nopeasti kaikkien ohitse peläten jokaista. Ja niin hän oli taas vihdoin Englannissa.
Hän oli sekavasti suunnitellut lähtemistä erääseen kaukaiseen maaseutupaikkaan, jonka hän tiesi, aikoen pysyä siellä hiljaa, kunnes saisi salaa otetuksi selville, mitä oli tullut ilmi, ja päättäisi, kuinka oli toimittava. Ollen yhä huumaustilassaan hän muisti erään rautatieaseman, jossa hänen piti siirtyä toiseen junaan päästäkseen määräpaikkaansa ja jossa oli rauhallinen majatalo. Hän teki vaistomaisen päätöksen jäädä sinne lepäämään.
Siinä mielessä hän pujahti rautatievaunuun niin pian kuin pääsi ja paneutui siellä viittaansa kääriytyneenä makaamaan kuin olisi nukuksissa. Ja niin hän kiiti pian kauas merestä syvälle vihreään sisämaahan päin. Määräasemalle saavuttuaan hän katseli ulos ja tarkasteli seutua huolellisesti. Hän ei ollut erehtynyt tämän paikan laadusta. Se oli rauhaisa kolkka pienen metsän reunassa. Siellä näkyi vain yksi sievän puutarhan ympäröimä talo, vastarakennettu tai uudelleen muovailtu. Lähin pikku kaupunki oli puolen penikulman päässä. Hän astui siis junasta, meni suoraa päätä ravintolaan kenenkään häntä huomaamatta ja tilasi kaksi yläkerran huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään ja tarpeeksi syrjäiset.
Hänen tarkoituksensa oli levätä ja malttaa mielensä. Mutta mieletön raivo oli niin vallannut hänet, että hän kiristeli hampaitaan astellessaan edestakaisin huoneessa. Hänen ajatuksensa, joita oli mahdoton pysähdyttää tai minnekään ohjata harhailivat yhä minne itse halusivat ja laahasivat häntä mukanaan. Hän oli huumaantunut ja ihan kuollakseen uupunut.
Mutta ikäänkuin häntä olisi painanut kirous, ettei hänen sallittaisi enää koskaan levätä, hänen nääntyneet aistinsa eivät tahtoneet menettää tietoisuuttaan. Hänellä ei ollut niihin siinä suhteessa suurempaa vaikutusvaltaa kuin jos ne olisivat olleet toisen miehen. Tosin ne eivät pakottaneet häntä kiinnittämään huomiotaan sen hetken ääniin tai esineisiin, mutta mitä oli mahdoton saada irti hänen matkansa kuumeentapaisista näyistä. Kaikki oli äkkiä taas hänen silmiensä edessä Edith seisoi siinä tummat, ylenkatseelliset silmät häneen luotuina, hän itse ajoi siitä huolimatta eteenpäin läpi kaupunkien ja maaseudun, valon ja pimeyden, märän ja kuivan sään, pitkin maanteitä ja katuja, vuoria ja laaksoja, kukkuloita ja kuiluja ja hänen korviinsa kuului kiusallisen yksitoikkoisena kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse, eikä missään ollut lepoa.
»Mikä päivä nyt on?» kysyi hän tarjoilijalta, joka järjesteli hänen päivällisateriaansa.