Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksi
Florence kiitti häntä taas.
»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi. Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin, mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»
Florence oli siitä myös varma.
»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata. Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies, joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua luottamuksellanne.»
»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää teidät nähdessäni.»
»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää heittää itseäni hunningolle.»
Florence näytti tätä tiedonantoa kuullessaan perin hämmentyneeltä.
»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa, pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan, mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».
Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills, meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»