Kun tohtori Blimberin olisi vanhan tavan mukaan pitänyt juhlapäivän aamuna lausua nuorukaisille: »Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä», poikkesi hän entisestä kaavasta ja sanoi: »Hyvät herrat, kun ystävämme Cincinnatus vetäytyi maatilalleen, ei hän ehdottanut senaatille ketään roomalaista, jonka olisi toivonut nimitettävän seuraajakseen. Mutta tässä on roomalainen», jatkoi hän laskien kätensä kandidaatti Feederin olkapäälle, »adolescens imprimis gravis et doctus, jonka minä, syrjään vetäytyvä Cincinnatus, haluan esittää omalle pikku senaatilleni sen tulevana diktaattorina. Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä kandidaatti Feederin johdolla.»
Sen kuultuaan — tohtori Blimber oli etukäteen käynyt asianomaisten vanhempien luona ja selittänyt asian hienosti — nuoret herrasmiehet hurrasivat, ja Tozer ojensi oppilasten puolesta tohtorille hopeisen mustepullon ja piti puheen, joka sisälsi hyvin vähän äidinkieltä, mutta sensijaan viisitoista latinalaista ja seitsemän kreikkalaista lainausta, herättäen sillä nuorimmissa pojissa tyytymättömyyttä ja kateutta. He huomauttivat: »Kyllähän se kaikki oli paikallaan vanhan Tozerin puheessa, mutta he eivät ymmärtääkseen olleet koonneet rahaa sitä varten, että vanha Tozer saisi sillä pöyhkeillä. Eihän se ollut sen paremmin hänen kuin kenenkään muun asia eikä se ollut hänen mustepullonsa. Miksi hän ei malttanut jättää rauhaan poikien omaisuutta?» Näin he purkivat tyytymättömyyttään, jonka parhaana lauhdutuskeinona näytti olevan se, että he saivat nimittää häntä vanhaksi Tozeriksi.
Ei ainoallakaan sanalla, ei pienimmälläkään vihjauksella ollut pojille ilmaistu, että kandidaatti Feeder ja ihana Cornelia Blimber aikoivat mennä keskenään naimisiin. Etenkin tohtori Blimber koetti ilmeisesti näyttää siltä kuin tämä tapahtuma tulisi hänelle mahdollisimman suurena yllätyksenä. Mutta siitä huolimatta tiesivät sen täydellisesti kaikki nuorukaiset, ja lähtiessään omaistensa luo lomaansa viettämään he lausuivat Feederille juhlalliset jäähyväiset.
Feederin romanttisimmat kuvittelut olivat käyneet toteen. Tohtori oli päättänyt maalauttaa talon ulkopuolen, kustantaa perinpohjaisia korjauksia ja luopua toimestaan ynnä Corneliasta. Maalaus ja korjaustyö alkoi samana päivänä, jolloin oppilaat lähtivät, ja sitten tuli hääaamu. Cornelia, jolla oli uudet silmälasit, odotti sitä hetkeä, jolloin hänet talutettaisiin vihkialttarille.
Tohtori oppineine säärineen ja rouva Blimber sinipunervine myssyineen ja kandidaatti Feeder pitkine raajoineen ja pörröisine hiuksineen ja Feederin veli, pastori Alfred Feeder, jonka oli määrä vihkiä nuori pari, olivat kaikki koolla vierashuoneessa. Cornelia oli appelsiininkukkineen ja morsiusneitoineen juuri tullut alakertaan ja näytti, niinkuin ennenkin, vähän kiristyneeltä, mutta hyvin viehättävältä. Silloin ovi avautui, ja heikkosilmäinen nuori mies ilmoitti kovalla äänellä:
»Herra ja rouva Toots!»
Kohta astuivat sisään Toots, josta oli tullut komea mies, ja käsi kädessä hänen kanssaan hyvin kauniisti ja aistikkaasti puettu nainen, jolla oli kirkkaat mustat silmät.
»Rouva Blimber, sallikaa minun esitellä vaimoni», virkkoi Toots.
Rouva Blimber oli iloinen saadessaan lausua Tootsin puolison tervetulleeksi, käyttäytyen tosin vähän alentuvaisesti, mutta kuitenkin varsin ystävällisesti.
»Ja koska olette tuntenut minut niin kauan», sanoi Toots, »sallikaa minun vakuuttaa, että hän on huomattavimpia naisia, mitä koskaan on elänyt».