Vihdoin, kun hänen odotuksensa tuli kireimmilleen ja hän näki tohtorin aivan levollisena lukevan kirjettä, laskeutui hän jalkapohjillensa ja epätoivosta äänettömänä ja ikäänkuin voimatta pitempään hillitä uteliaisuuttansa, heitti esiliinan kuin silmikon kasvoillensa.
"Kuulkaas tytöt!" virkkoi tohtori. "En voi olla ilmoittamatta. En ole ijässäni voinut kätkeä salaisuutta, jos ei noita juuri olekaan senlaatuisia, joita maksaisi kätkeä tällaisessa… mutta yhdentekevää millaisessa… Niin, Alfred tulee kohta kotia."
"Kuinka kohta?" virkahti Marion.
"Mitä! Joko nyt historiakirja jää unhotuksiin?" sanoi tohtori, nipistäen häntä poskesta. "Arvasin kyllä, että sellainen uutinen kuivaa kyyneleet sinulta. Tosin pyytää hän tässä minua pitämään teiltä salassa hänen tulonsa, mutta en tahdo sitä tapahtumaan teille äkkiluulematta. Pitää varustautua ottamaan häntä vastaan."
"Kuinka kohta tulee hän", kysäisi Marion uudelleen.
"Ehk'ei niin kohta, kuin sinä malttamattomuudessasi tahtoisit, mutta piakkoin tulee hän. Odotas… tänään on torstai, eikö niin? Hän lupaa saapua tänne tästä päivästä kuukauden kuluttua."
"Tästä päivästä kuukauden kuluttua", kertoi Marion hiljaa.
"Se päivä, jolloin hän saapuu, tulee olemaan meille ilo- ja juhlapäivä", sanoi hänen sisarensa Grace lempeällä äänellänsä ja syleili onnitellen Marionia, "Mitä niin kauan olemme toivossa odottaneet, se toteutuu vihdoinkin."
Marion hymyili siihen vastaukseksi, mutta hymyili surullisesti, vaikka kyllä hänen mielensä oli täynnä lempeyttä hänen sisartansa kohtaan. Ja kun hän katsoi sisarensa kasvoihin ja kuuli tämän tasaisella, sointuisella äänellänsä kuvailevan, kuinka onnellisiksi Alfredin tulo tekee heidät, niin alkoi hänenkin kasvoistansa loistaa toivo ja ilo.
Ja muukin kuin toivo ja ilo. Niissä näkyi jotain semmoista, joka pian sanoen hämmensi kaiken muun mielenilmauksen, mutta jolle en kuitenkaan tiedä mitään nimeä. Ei se ollut ihastusta eikä riemua eikä myöskään innostusta, sillä ne tunnonilmaukset eivät koskaan esiydy tyveninä. Eikä se myöskään ollut rakkautta eikä kiitollisuutta yksistään, vaikka tosin siinä osaksi oli rakkautta ja kiitollisuutta. Sitä ei vaikuttanut mikään saastainen ajatus, sillä saastaiset ajatukset eivät voi kirkastaa otsaa, eivät voi viipyä huulilla eikä panna mieltä kynttilän tapaisesti leimuamaan, kunnes kasvot alkavat ikäänkuin väristä iloisesta mielenliikunnosta.