"Tosin tiedän sangen vähän, lapseni", virkkoi Clemency, "äärettömän vähän… mutta tiedän kuitenkin sen, ettei tällaista pitäisi tapahtua. Miettikää, mitä teette!"
"Kyllä olen jo tarpeeksi miettinytkin", vastasi Marion lempeästi.
"Mutta miettikää vielä", pyysi Clemency, "edes huomiseen asti!"
Marion pudisti päätänsä.
"Herra Alfredin tähden", jatkoi Clemency teeskentelemättömällä vakaisuudella; "hänen tähtensä, jota niin hellästi rakastitte?"
Marion peitti käsillään kasvonsa ja mainitsi sanan "rakastitte", ikäänkuin se olisi koskenut hänen sydämmeensä.
"Sallikaa minun mennä ulos", pyysi Clemency viihdyttävällä tavalla, "minä selitän hänelle, miten asianlaita on. Älkää astuko tämän kynnyksen yli tänä iltana… tiedän varmaan, ettei siitä ole mitään hyvää seurauksena. Se päivä, jolloin herra Warden tuotiin tähän taloon, oli onnettomuuden päivä. Muistakaa hyvää isäänne, lapseni… ja sisartanne!"
"Niin teenkin", vastasi Marion nostaen pikaisesti päätänsä. "Te ette tunne minun asioitani… te ette voi tietää niitä. Minun täytyy saada puhua hänen kanssansa! Kaikki, mitä tässä olette sanonut minulle, todistaa, että olette parhain ja uskollisin ystäväni koko maailmassa; mutta minun täytyy nyt mennä häntä puhuttelemaan. Tuletteko kanssani, Clemency" (hän suuteli tätä sanoessansa Clemencyn ystävällisiä kasvoja), "vai pitääkö minun mennä yksinäni?"
Murheellisena ja kummastuneena kiersi Clemency avainta ja avasi oven. Pitäen Clemencyn kädestä kiinni, astui Marion nopeasti ulos kamottavaan yön pimeyteen, joka tuli heidän vastaansa heti toisella puolella kynnystä. Sellaisessa pimeydessä kohtasi Warden hänet, ja he juttelivat kauan ja vakaisesti keskenänsä. Käsi, joka piti lujasti kiinni Clemencyn kädestä, välisti vapisi, välisti tuli elottoman kylmäksi, välisti taas puristi vielä kiinteämmin Clemencyn kättä — aina sen mukaan, millaisia tunteita juttelun käänteet herättivät. Kun he sitten menivät takaisin kyökkiin, seurasi Warden häntä ovelle asti. He pysähtyivät siihen hetkiseksi, jolloin Warden otti kiinni hänen toisesta kädestänsä ja painoi sitä huuliansa vasten. Sitten lähti hän matkaansa.
Clemency pani oven jälleen lukkoon ja salpaan ja taas oli Marion isänsä katon alla. Vaikka hän oli niin nuori, ei tämä salaisuus, joka hänellä nyt oli siellä mukanansa, jaksanut lannistaa hänen mieltänsä, vaan samallainen ilmaus, jolle äsken en tietänyt mitään nimeä, oli nytkin hänen kasvoissansa ja katsannossansa.