Puristettuaan Clemencyn vapisevaa kättä ja painettuaan sitä sydäntänsä vasten — joka teko selvemmin ilmoitti hartainta pyyntöä kuin kauneimmatkaan sanat olisivat voineet — vetäytyi Marion kyökistä kamariin, kun Britain tuli takaisin ja valo hänen lyhdystänsä alkoi kajastaa kyökkiin.
"Kaikki on hiljaa ja levollista, ei siellä ketään ole", sanoi Britain, pannen oven lukkoon ja salpaan. "Se, mitä olin kuulevinani, oli ainoastaan vahvaa mielikuvitusta. No mikä nyt on taas?"
Clemency, joka ei voinut salata äkkihämmästystään ja mielenliikutustaan, istui tuolilla vaaleana ja vapisevana kantapäästä kiireesen asti.
"Mikäkö nyt on", vastasi Clemency, hieroen värähtelevillä käsillään kyynärpäätänsä ja katsoen muualle, mutta ei häneen. "Vielä kysyy mikä on, vaikka itse oli kolinallaan ja lyhdyllään peljästyttää minut kuolijaaksi… se se tässä on eikä mitään muuta."
"Kyllähän tästä hirmusta pääset, jos tämä peljästyttää sinut kuolijaaksi", vastasi Britain, puhaltaen hyvin levollisesti kynttilän sammuksiin lyhdystä ja pannen lyhdyn seinälle. "Mutta ethän sinä ole mikään arka tapojasi", jatkoi hän sitten, seisattuen hetkiseksi häntä silmäilemään, "etkä nytkään peljännyt, kun ensin kuulit kolinan ja näit lyhtytulen. Mikä on nyt pistänyt päähäsi? Eihän aate ainakaan!"
Mutta kun Clemency sanoi hänelle hyvää yötä melkein tavalliseen tapaansa ja alkoi kuhnia ympärinsä, ikäänkuin aikoen mennä levolle, sanoi herra Britain hänelle samoin hyvää yötä, kun ensin oli tehnyt sen omituisen muistutuksen, ettei naisten kaikkien juonien perille ollut mahdollinen päästä; jonka jälkeen hän sytytti kynttilän ja meni kamariinsa levolle.
Hänen lähdettyänsä tuli Marion kyökkiin.
"Avatkaa ovi", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, kun menen ulos hänen kanssansa puhumaan."
Niin ujo kuin hän olikin näöltään, osotti hän kuitenkin käytöksessänsä lujaa ja järkähtämätöntä päättelijäisyyttä, jota Clemencyllä ei ollut voimaa vastustaa. Tämä veti hiljaan salvan pois ovesta, mutta ennenkuin kiersi lukon auki, katsoi hän Marioniin, ikäänkuin odottaen uutta käskyä, pitikö hänen tehdä se vai eikö.
Marion ei kääntänyt kasvojansa pois hänestä eikä luonut silmiänsä alas, vaan katsoi häneen rohkeasti nuoruutensa ja kauneutensa täydessä kukoistuksessa. Äkillinen tunne siitä, kuinka vähäinen erotus nyt oli onnellisen kodon ja kauniin tytön puhtaan rakkauden välillä, jota jokainen kunnioitti, ja mikä murhe tälle kodolle oli tuleva ja turmio sen kalleimmalle aarteelle, valtasi niin hellämielisen Clemencyn sydämmen ja täytti sen sellaisella ahdistuksella ja sääliväisyydellä, ettei hän mitenkään voinut pidättää kyyneleitänsä, ja hän heittäytyi Marionin kaulaan.