"Aikoo edelleen oleksia ulkomaalla!" huudahti Clemency.
"Niinhän tässä on", vastasi Britain, "katso!"
"Ja kuitenkin kuulin minä tänään tohtorilla kuiskailtavan, että hän oli luvannut kohta antaa likempiä tietoja itsestänsä!" sanoi Clemency, nyökyttäen murheellisesti päätänsä ja hieroen kyynärpäitänsä, ikäänkuin olisi entisien aikojen muisto elvyttänyt hänen vanhoja tapojansa. "Jumala lohduttakoon heitä! Kyllä se tulee olemaan heille kova kolahdus siellä kaukana."
Herra Britain huokasi, ja pudistaen päätänsä vastasi, ett'ei hän voinut ymmärtää eikä ollut pitkään aikaan koettanutkaan sitä ymmärtää. Näin sanottuansa kiinnitti hän lapun ikkunankarmin sisäpuoleen. Ja Clemency, seisottuansa hetkisen äänettömiin mietteihin vaipuneena, selvitti otsansa ja riensi katsomaan lapsia.
Vaikka Muskottiraudan isäntä oli sangen mielistynyt hyvään vaimoonsa, oli hän kuitenkin aina vanhaan tapaansa ikäänkuin holhunalainen, ja vaimonsa huvitti häntä suuresti. Mutta se olisi kovin kummastuttanut häntä, jos kuka olisi sanonut hänen vaimonsa oikeastaan hoitavan hänen taloansa ja hänen vaimonsa oikeastaan tehneen hänet varakkaaksi mieheksi järkevällä toiminnallaan, hyvällä luonteellaan, tarkkuudellaan ja uutteruudellaan.
Siten käy helposti kaikissa elämän suhteissa (niinkuin jokapäiväinen kokemus osottaa), ett'ei osata pitää arvossa sellaisia herttaisia luonteita, jotka eivät omista itselleen suurempata ansiota, kuin minkä oma ujo käsityksensä myöntää, ja että ulkonaisten eriskummaisuuksien ja vikojen johdosta aljetaan pitää vääriä luuloja ihmisistä, joiden sisällinen arvo, jos tarkemmin heitä tutkimme, punastuttaa meitä, kun vertailemme itseämme heihin.
Ajatellessansa tunsi herra Britain aina iloa siitä, että oli alentanut itsensä ottamaan Clemencyn vaimoksensa. Clemency oli hänelle alinomaisena todistuksena hänen sydämmensä hyvyydestä ja luonteensa taipuvaisuudesta. Ja hän oli miettiessänsä tullut siihen päätökseen, että Clemency oli kunnollisena vaimona ainoastaan uusi todistus siitä vanhasta totuudesta, että hyve palkitsee itse itsensä.
Herra Britain oli kiinnittänyt huutokaupan kuulutuksen ikkunankarmiin ja pannut kaappiin lukon taakse todistukset vaimonsa senpäiväisestä vaikutuksesta, pitäen koko ajan itseksensä puhetta, kuinka hänen vaimonsa oli taitava asioissa — kun tämä palasi takaisin sen iloisen sanoman kanssa, että molemmat herrat Britain leikkivät paraillaan vaunuvajassa Betsyn hoidossa ja että pikku Clem makasi vuoteellansa "aivan kuin kuva". Sitten istuutui hän pieneen pöytään kaatamaan kuppeihin teetä, joka siinä odotti häntä. Vieraskamarissa, jossa he istuivat, oli pieni kaunis ruokakaappi, sisällä sellaisia tavallisia kaluja kuin pulloja ja laseja. Seinäkello, joka kävi minutilleen, oli juuri puoli kuusi. Kaikki oli oikealla paikallansa ja suurimmalla tarkkuudella kirkastettu ja puhdistettu.
"Ensi kertaa saan tänään aikaa istuutua", sanoi rouva Britain, raskaasti huoahtaen, ikäänkuin aikoen siinä istua yöhön asti. Mutta heti nousi hän jälleen jaloilleen ojentamaan miehellensä teetä ja tekemään hänelle voileipää. "Kuinka tuo kuulutus vie ajatukseni takaisin entisiin aikoihin!" sanoi hän.
"Ah!" vastasi herra Britain, menetellen teekuppinsa kanssa, kuin olisi se ollut osteri ja tyhjentäen sen myöskin samalla tavalla.