"Kuka se yksi olisi?" kysäisi vieras taaskin.
"Herra Mikael Warden!" vastasi Clemency melkein kohdalta kulkkuansa — ja sanoi nyt miehellensä, mitä hän äsken tahtoi ilmoittaa sekä antoi herra Mikael Wardenin ymmärtää, että hänet tunnettiin.
"Te vielä muistatte minut", jatkoi Clemency, vavisten mielenliikutuksesta. "Nyt juuri huomasin sen. Te muistatte minut siitä saakka, kun olimme yöllä puutarhassa ja minä olin hänen kanssansa!"
"Kyllä muistan", myönsi vieras.
"Niin sir", jatkoi Clemency, "sen huomasin selvään. Tämä tässä on minun
mieheni. Ben, Ben, mene heti noutamaan tänne neiti Grace ja herra
Alfred! Etsi heidät ylös, jos eivät olisi kotona, ja tuo heidät tänne!
Tee se nyt paikalla!"
"Malttakaas!" sanoi Mikael Warden, asettuen levollisesti ovelle
Britain'in vastaan, "mitä aiotte tehdä?"
"Ilmoittaa heille, että olette täällä, sir", vastasi Clemency, taputtaen innoissaan käsiänsä. "Ilmoittaa heille, että saavat kuulla teidän omalla suullanne puhuvan hänestä; ilmoittaa heille, ett'ei hän ole heiltä ijäksi kadonnut, vaan tahtoo nyt jälleen tulla kotia siunaamaan isäänsä ja rakasta sisartansa — sekä vanhaa palvelijatartansa minua" (tätä sanoessaan löi hän molemmilla käsillään rintoihinsa) "ja näyttämään kauniita kasvojansa. Mene, Ben, mene!" ja taaskin koetti hän työntää miestänsä ovelle, mutta herra Warden seisoi yhä vastassa kädet hajallaan, ei vihaisena vaan surullisena.
"Ehkä onkin", sanoi Clemency sitten, töydäten miehensä ohitse ja tarttuen herra Wardenin viittaan, "ehkä onkin Marion jo täällä — ehk'ei hän olekaan kaukana. Huomaan sen silmistänne, että hän on täällä. Sallikaa minun nähdä häntä, sir; olkaa hyvä. Minä hoidin häntä pienenä… minä näin hänen kasvavan koko seudun ylpeydeksi ja kaunistukseksi. Minä toivotin hänelle onnea, kun hän tuli herra Alfredin kihlatuksi morsiameksi… Minä koetin varoittaa häntä, kun te houkuttelitte häntä pois kotoa. Minä tiedän mikä hänen entinen kotinsa oli silloin, kun hän oli sitä elähyttämässä, ja millaiseksi se muuttui hänen lähdettyänsä. Sallikaa minun puhua hänen kanssansa, olkaa hyvä!"
Vieras katsoi häneen myötätuntoisesti ja melkein ihastuneena, mutta ei näyttänyt pienintäkään myöntymystä hänen pyyntöönsä.
"Hän ei luullakseni tiedä", jatkoi Clemency, "kuinka vilpittömästi he ovat antaneet hänelle anteeksi, kuinka sydämmellisesti he häntä rakastavat, ja mikä ilo heille syntyisi, jos saisivat vielä kerran nähdä häntä. Hän ei ehkä tohdi palata kotiinsa. Mutta jos hän saa nähdä minut, niin rohvaistuu hän ehkä. Puhukaa, herra Warden, minulle totta… onko hän mukananne?"