Clemency huokaili ainoastaan, pudistellen päätänsä.
"Älkää olko millännekään, vaan odottakaa huomispäivää!" sanoi lakimies lempeästi.
"Ei huomispäivä voi herättää kuolleita eloon", vastasi Clemency nyyhkien.
"Ei suinkaan, sillä muutenhan se toimittaisi minullekin Craggs'ini takaisin", sanoi lakimies. "Mutta se voi tuoda muassansa rauhoittavia tietoja ja lohdutusta. Odottakaa huomenta!"
Clemency tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vastasi tahtovansa niin tehdä, ja Britain, joka kaiken aikaa oli ollut sangen alakuloinen vaimonsa epätoivon tähden (sillä se oli samaa kuin olisivat asiat olleet epätoivoisella kannalla), sanoi sen olevan oikein. Herra Snitchey ja Mikael Warden menivät sitten yläkertaan ja alkoivat siellä keskenänsä jutella, mutta niin varovasti, ett'ei sieltä kuulunut, erittäinkin kun päivällistä valmistettaessa keittiössä lautaset rämisivät, paistipannu tirisi, kastakepannu porisi ja paistivarras piti heikkoa, yhdenäänistä rätinää, joka välisti muuttui kovaksi paukkeeksi, kuin olisi sille mitä pahaa tapahtunut.
Seuraava päivä oli hyvin kirkas ja rauhallinen, eikä syksyn värit esiytyneet missään kauniimpina kuin vanhassa puutarhassa tohtorin asunnolla. Monen talviyön lumi oli ennättänyt sulaa sieltä, monen kesän lakastuneet lehdet olivat kuhisseet siellä, sitten Marionin lähdön. Nurmi oli taas vihantana asuinrakennuksen punaisten rappujen ympärillä, puut loivat siihen synkkiä ja vaihettelevaisia varjojansa, maisema oli hiljainen ja levollinen, samoin kuin ennenkin aina. Mutta missä oli Marion?
Ei täällä… ei täällä! Hän olisi nyt näyttänyt kodissansa vieraammalta, kuin tämä vanha koti oli näyttänyt hänen siitä lähdettyänsä. Hänen mielipaikallansa puutarhassa istui nyt vallasnainen, jonka sydämmestä hän ei hetkeksikään ollut lähtenyt, jonka uskollisessa muistissa hän eli muuttumatonna ja nuorellisena, lupaavana ja toiveita antavana, jonka rakkautta häneen ei kukaan toinen olisi voinut saada osaksensa — (ja tämä vallasnainen oli nyt äiti… pieni, armas tyttärensä leikitteli hänen vieressänsä) ja jonka suloisessa suussa nytkin juuri oli Marionin nimi.
Tuon kadonneen tytön sielu katseli ulos tämän vallasnaisen silmistä — Gracen hänen sisarensa silmistä, joka istui miehensä kanssa vanhassa puutarhassa häidensä vuosipäivänä. Tämä päivä oli myöskin hänen miehensä ja Marionin syntymäpäivä.
Gracen miehestä ei ollut tullut mitään suurta. Hän ei ollut rikas; hän ei ollut unhottanut nuoruutensa tapauksia eikä ystäviä; hän ei ollut toteuttanut mitään vanhan tohtorin ennustuksista. Mutta käymällä ahkerasti ja kärsiväisesti, vaikka kenenkään tietämättä, tekemässä köyhille hyvää heidän asunnoissansa, valvomalla heidän tautivuoteidensa ääressä, tutustumalla joka päivä siihen lempeyteen ja hyväntahtoisuuteen, jota on runsaasti maailman syrjäteillä, ei köyhyyden raskaiden jalkojen poljettavana, vaan sen jäljistä kimpoiliaasti nousevana ja sen tien kaunisteena, oli hän vuosi vuodelta oppinut yhä paremmin tuntemaan vanhan luulonsa oikeaksi. Vaikka hänen elämänkäytöksensä oli huomaamatonta ja yksinäistä, oli se kuitenkin osottanut hänelle ihmisten vieläkin usein, samoin kuin muinaisaikaan, seurustelevan tietämättänsä enkelien kanssa ja mitättömimpienkin — jopa semmoistenkin, jotka ovat epämiellyttävän, vastenluontoisen näköisiä ja ryysyissä — tulevan huolien, puutteiden ja vaivojen kautta ikäänkuin uudestaan luoduiksi ja muuttuvan sädekehäisiksi enkeleiksi.
Hän lienee elänyt vanhalla taistelukentällä ylevämpää tarkoitusta varten, kuin se olisi ollut, jos hän väsymättä olisi koettanut päästä eteenpäin kunnianhimon kilpakentällä. Ja hän oli onnellinen, kun hänellä oli vaimona rakas Gracensa.