"Niin kyllä", vastasi rouva Snitchey varmasti, "tiedäthän sen itse parhaiten… kuinka silloin rukoilin sinua polvillani kavahtamaan sitä miestä… huomaamaan, millaiset silmät hänellä on. Ja nyt pyydän sinua sanomaan minulle, enkö ollut oikeassa ja eikö hänellä siinä tilaisuudessa ollut salaisuuksia, joita hän ei kellekään ilmaissut."
"Kuules rouvaseni!" kuiskasi miehensä hänelle. "Etkö koskaan ole huomannut mitään minun silmissäni?"
"En," vastasi rouva Snitchey töykeästi; "siitä et voi hyvitellä itseäsi."
"Ja kuitenkin sattui meillä kummallakin olemaan sinä iltana sama salaisuus, jota emme tahtoneet kellekään ilmaista, sillä se koski meidän asiatoimiamme, ja me olimme molemmat samasta syystä siitä ääneti. Mitä vähemmin siis tästä lähtein puhut sellaista sitä parempi. Ota nyt tästä oppia, että vast'edes osaat silmilläsi tehdä viisaampia ja rakasmielisempiä havainnoita. Neiti Marion! Olen tuonut mukanani yhden vanhan ystävänne… Tule rouvaseni!"
Samassa tuli siihen hiljaa Clemency, esiliina silmillä ja miehensä seuraamana, joka oli sangen alakuloinen, sillä hän ajatteli, että, jos hänen vaimonsa antoi surun tuolla tavalla vallata mieltänsä, Muskottiraudastakin tuli kohta loppu.
"No rouva, mikäs teillä on?" sanoi lakimies, pidätellen Marionia, joka tahtoi mennä Clemencyä vastaan.
"Mikäkö minulla on!" virkkoi Clemency.
Kun hän samassa nosti silmiänsä, kummastuneen ja närkästyneen näköisenä, jommoiselle mielelle myöskin herra Britain'in kova ärjähtäminen oli pannut hänet, ja näki edessään Marionin kauniit kasvot, jotka vielä olivat hänellä elävässä muistissa, niin seisoi hän hetkisen ikäänkuin hölmistyneenä, vaan alkoi sitten nauraa, nyyhkiä, itkeä, pitää kovaa ääntä ja syleillä Marionia. Päästettyänsä hänet vihdoin sylistänsä, lankesi Clemency, rouva Snitcheyn suureksi harmiksi, herra Snitcheyn kaulaan ja syleili häntä, lankesi tohtorin kaulaan ja syleili häntä, lankesi herra Britain'in kaulaan ja syleili häntä; vaan sitten pani Clemency esiliinan silmillensä ja alkoi syleillä itseänsä, sillä emävika rupesi häntä vaivaamaan.
Herra Snitcheyn jälkeen oli eräs vieras tullut puutarhaan ja seisonut syrjässä portin vieressä kenenkään huomaamatta, sillä jokaisen huomio oli Clemency-raukkaan kääntyneenä, ett'ei kellään ollut sitä muulle taholle lainata. Eikä vieras näyttänyt tahtovankaan tulla huomatuksi, vaan seisoi siinä yksinään, katsoen maahan. Hänen kasvoillansa oli synkkämielisyyden ilmausta (vaikka kyllä hän oli hyvin kauniinnäköinen herrasmies), joka oli sitäkin merkittävämpää, kun kaikki olivat tässä onnellisia ja iloisella mielellä.
Kuitenkin oli Martta-täti tarkalla silmällään huomannut vieraan ja lähti heti sitä puhuttelemaan. Hän meni Marionin luokse, joka seisoi siinä lähellä sisarensa ja pienen kaimansa kanssa ja kuiskasi jotain Marionin korvaan. Tämä säpsähti ja näytti kovin hämmästyvän, mutta tointui kuitenkin heti ja meni Martta-tätin kanssa suoraan, levollisena vieraan luokse ja alkoi sille jutella.