"Joutavia!" sanoi Scrooge; ja astui poikki huoneen. Muutamia kertoja edestakaisin käveltyään, istui hän taas. Kun hän nojasi päätänsä taappäin tuolissansa, sattuivat hänen silmänsä vanhaan, ennen käytettyyn kelloon, joka riippui huoneessa ja kävi jotakin nyt unhotettua tarkoitusta varten erääsen kammioon rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Suureksi ihmeekseen ja oudolla, käsittämättömällä pelolla näki hän, että tämä kello rupesi heilumaan. Se heilui niin hiljaa alusta, että tuskin mitään ääntä kuului; mutta ennen pitkää se soi lujasti ja samaten kaikki muut kellot talossa.
Tätä lienee kestänyt puolen minutia taikka minutin verran, mutta se tuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat, niinkuin olivat alkaneetkin, samalla haavaa. Tämän perästä kuului jonkunlainen kolina syvältä alhaalta, niinkuin joku olisi vetänyt raskaita kahleita tynnyrien yli viinikellarissa. Scrooge muisti silloin kuulleensa, että aaveet semmoisissa taloissa, joissa kummittelee, sanotaan laahaavan kahleita perässään.
Kellarin-ovi lensi kumahtaen auki, ja sitten hän kuuli kolinan paljoa selvemmin ensi kerroksen lattioilta; tuosta kuinka se tuli portaita ylös ja lähestyi suoraan hänen oveansa.
"Ei sittenkään muuta kuin joutavia!" lausui Scrooge. "Minä en tahdo uskoa sitä."
Hänen muotonsa muuttui kuitenkin, kun se pysähtymättä tuli jykeän oven kautta ja astui huoneesen hänen silmiensä eteen. Kun se tuli sisään, lehahti sammuva liekki ylös, ikäänkuin se olisi huutanut: "minä tunnen tuon! Marley'n haamu!" ja vaipui taas alas.
Samat kasvot: ihan samat. Marley ja hänen kankipalmikkonsa, hänen tavallinen liivinsä, kapeat housunsa ja saappaansa; saapasten tupsut pystyssä, niinkuin hänen palmikkonsakin, hänen takkinsa liepeet ja hiuksensa. Kahleet, joita hän veti perässään, olivat vyötetyt hänen uumillensa. Ne olivat pitkät ja kiemuroitsivat hänen ympärillänsä, niinkuin häntä; ja ne olivat tehdyt, (sillä Scrooge katseli niitä likeltä), rahalaatikoista, avaimista, esilukoista, konttori-kirjoista, asiapapereista ja raskaista teräskukkaroista. Hänen ruumiinsa oli läpinähtävä, niin että Scrooge, kun hän tarkasteli häntä, näki hänen liivinsä läpi molemmat napit takin selässä.
Scrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marley'lla ollut mitään sisällyksiä, mutta hän ei ollut koskaan uskonut sitä, ennenkuin nyt.
Ei, ei hän edes nytkään uskonut sitä. Vaikka hän katseli aivan puhki haamun ja näki, kuinka se seisoi hänen edessään; vaikka hän tunsi, kuinka sen kuoleman-kylmät silmät värisyttivät häntä; ja selitti loimenkin siinä laskuisessa huivissa, joka oli sidottu kaulan ja leuvan ympärille ja jota hän ei ollut havainnut ennen; ei hän sittenkään uskonut, vaan taisteli aistejansa vastaan.
"Mitä tämä on!" sanoi Scrooge pistäväisesti ja kylmästi, kuin ainakin.
"Mitä sinä minusta tahdot?"
"Paljon!" — Marley'n ääni, siitä ei ollut epäilystä.