Marley'n kasvot. Ne eivät olleet piki-mustassa varjossa, niinkuin muut esineet pihalla, vaan loistivat kammottavasti, niinkuin mädäntynyt hummeri pimeässä kellarissa. Ne eivät olleet suuttuneen- eikä julman-näköiset, vaan katselivat Scrooge'a, niinkuin Marley'n oli tapa katsoa: aaveentapaiset silmälasit sysättyinä ylöspäin aaveentapaiselle otsalle. Hiukset seisoivat kummallisella tavalla pystyssä, niinkuin tuulen taikka kuuman ilman vaikutuksesta; ja vaikka silmät olivat aivan auki, eivät ne liikkuneet ollenkaan. Tämä ynnä vaalean-harmaa väri teki kasvot kauhistaviksi; mutta tämä kauhistava luonto ei näyttänyt asuvan itse kasvoissa taikka lähtevän niistä, vaan pikemmin tulevan ulkoapäin.
Kun Scrooge tarkoin katseli tätä ilmiötä, muuttui se kolkuttimeksi jälleen.
Jos sanoisi, ettei hän säpsähtänyt taikka ettei hänen verensä liikahtanut hirveästä tunteesta, joka oli sitte outo lapsuudesta saakka, puhuisi valhetta. Mutta hän tarttui avaimeen, josta hän oli hellittänyt, väänsi sitä rohkeasti, astui sisään ja sytytti kynttilänsä.
Kuitenkin hän epätietoisena pysähtyi hetkeksi, ennenkuin hän sulki oven; hän kurkisti ensin varovaisesti sen taa, niinkuin hän olisi puoleksi pelännyt, että hän saisi nähdä Marley'n kankipalmikon pistäyvän sisään eteishuoneesen. Mutta ovessa ei ollut mitään, paitsi ruuvit ja ruuvinmutterit, joilla kolkutin oli kiinnitetty. Hän sanoi sen vuoksi: "hullutuksia!" ja veti sen kovasti kiinni.
Kaikku kuului koko rakennuksessa, niinkuin ukkosen jyräys. Jokaisella huoneella ylhäällä ja jokaisella tynnyrillä viinikauppiaan kellareissa alhaalla näytti olevan oma erityinen, monikertainen kaikkunsa. Scrooge ei ollut se mies, joka kaikkuja hämmästyi. Hän telkitsi oven, meni eteishuoneen poikki ja sitten portaita ylöspäin, vieläpä hätäilemättä, korjaten kynttiläänsä matkallaan.
Teidän sopii umpi-arvolta sanoa, että voi ajaa kuuden-vedettäviä vaunuja vanhan-aikuisista hyvistä portaista ylös taikka pahoista uuden-aikuisista, lainmukaisista; mutta minä aion sanoa, että olisitte saaneet kokonaiset ruumiinvaunut näistä portaista ylös, vieläpä sivu edellä, että aisan poikkipuu olisi ollut seinään päin ja vaunujen ovi käsipuita kohden; jopa olisitte vähällä vaivalla saaneet. Siksi olivat portaat kyllin leveät, olisipa vielä tilaakin jäänyt; joka kenties oli syy, minkä vuoksi Scrooge luuli näkevänsä ruumiinvaunujen liikkuvan edessään pimeässä. Ei edes kymmenkunta kaasulamppua kadun puolelta olisi tarpeeksi valaissut porraskäytävää, että on helppo päättää, kuinka pimeä siinä oli Scrooge'n talikynttilällä.
Ylös Scrooge meni eikä huolinut tästä yhtään. Pimeys ei maksa paljon, ja se oli Scrooge'n mieleen. Mutta ennenkuin hän sulki raskaan ovensa, kävi hän kaikki huoneensa, katsoaksensa, oliko kaikki oikealla kannalla. Hän muisti juuri sen verran noita kasvoja, että hän halusi tehdä sitä.
Arkihuone, makuuhuone, sälyhuone. Ne olivat kaikki niinkuin niitten piti olla. Ei ketään pöydän alla, ei ketään sohvan alla; vähäinen valkea kaminissa; lusikka ja malja valmiina; ja pikkuinen kauraliemen kastrulli (Scrooge'lla oli nuhaa) liedellä. Ei ketään sängyn alla; ei ketään kylkikamarissa; ei ketään hänen yö-nutussaan, joka epäillyttävällä tavalla riippui seinässä. Sälyhuone entisellänsä. Vanha pesän-varjostin, pari vanhoja kenkiä, kaksi kalakoria, kolmijalkainen pesu-rakennus, ja hiilihanko.
Aivan tyytyväisenä sulki hän ovensa ja lukitsi sen, lukitsi kahdesti, joka ei ollut hänen tapansa. Näin nyt turvissa äkillisiltä vierailta riisui hän kaulahuivinsa, pani ylleen yö-nuttunsa, tohvelit jalkaansa ja yö-lakin päähän, ja istui alas valkean eteen syödäksensä kauralientään.
Hänen tulennoksensa oli todella sangen vähäinen; varsin mitätön tämmöisenä ankaran kylmänä yönä. Hänen täytyi istua aivan likellä sitä ja kallistua sen yli, ennenkuin hän tunsi vähintäkään lämmintä tuosta pivollisesta hiilistä. Takka oli vanhan-aikuinen. Joku hollantilainen kauppias oli kauan aikaa sitten rakentanut sen ja panettanut sen eriskummaisilla, hollantilaisilla tiilillä, jotka kuvailivat raamatun tapauksia. Siinä nähtiin Kainit ja Abelit, faraon tyttäret, Saban kuningattaret, taivaallisia sanansaattajia ilmassa, ja niitten alla pilvet kuin höyhenvuoteet, Abrahamit, Belsazarit, apostoleita, jotka lähtivät merelle hollantilaisissa voi-purtiloissa, sadottain kuvia, jotka olisivat voineet vetää hänen ajatuksensa puoleensa; vaan kuitenkin seitsemän vuotta takaperin kuolleen Marley'n kasvot ilmestyivät ja nielaisivat, niinkuin muinoin profeetan sauva, kaikki muut kuvat. Jos jokainen sileä tiili olisi ollut tyhjä ensiksi ja sitten hänen ajatustensa eri katkelmista kyennyt luomaan jotakin kuvaa pinnallensa, olisi niistä jokaisesta vanhan Marley'n pää irvistellyt.