"Te jäätte kai pois koko huomispäiväksi, vai kuinka?" lausui Scrooge.
"Jos lienee soveliasta."
"Se ei ole soveliasta", vastasi Scrooge, "eikä se ole rehellisesti tehty. Jos minä tämän vuoksi pidättäisin teiltä puolen kruunua, arvelisitte, että minä kohtelen teitä varsin pahasti; siitä olen varma."
Konttoristi hymyili heikosti.
"Mutta", sanoi Scrooge, "te ette mielestänne kohtele minua pahasti, kun maksan päivä-palkan, vaikkei mitään työtä tehdä."
Konttoristi muistutti, että se tapahtui vaan kerran vuoteensa.
"Viheliäinen puollustus, kun käy joka viideskolmatta joulukuuta varkaissa toisen taskussa!" vastasi Scrooge, pannen päällystakkiansa nappiin leukaan asti. "Mutta luultavasti teidän täytyy saada olla poissa koko päivä. Olkaat täällä sitä varhemmin ylihuomenna."
Konttoristi lupasi tulla; ja Scrooge lähti muristen ulos. Konttori oli kiinni silmänräpäyksessä, ja konttoristi, jonka valkoisen kaulahuivin pitkät päät lerkkuivat liivin alta (sillä hän ei voinut kerskata mistään päällystakista), laski joulun kunniaksi kaksikymmentä kertaa yhtä Cornhill'in jää-luisua suuren poika-liudan perässä ja riensi sitten täysin koivin kotiin Camden Town'iin sokkoa käymään.
Scrooge söi ikävän ateriansa tavallisessa ikävässä ravintolassaan, luki kaikki sanomalehdet, kulutti loppupuolen iltaa kassakirjaansa silmäilemällä ja meni sitten kotiin levolle. Hän asui kumppani-vainajansa hnoneissa. Näitä oli kolkko jakso matalassa rakennuksessa sisäpuolella pihaa. Rakennuksella näytti olevan niin vähän tekemistä siinä paikassa, jossa se oli, että helposti luuli sen juosneen sinne, kun se oli nuori ja kävi lymyä muitten rakennusten kanssa, eikä osanneen ulos enään. Se oli nyt hyvin vanha ja autio, sillä ei kukaan muu, paitsi Scrooge, asunut siinä, ja toiset suojat olivat kaikki hyyrätyt konttoreiksi. Piha oli niin pimeä, että Scrooge'nkin, joka tiesi jokaisen kiven siinä, täytyi käydä koperoiten. Sumua ja härmää riippui niin paksulta mustan, vanhan portin ympärillä, että näytti siltä, kuin ilman haltiahenki olisi istunut murheellisena kynnyksellä.
Nyt tiedetään aivan varmaan, ettei oven kolkuttimessa ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli hyvin iso. Se myöskin tiedetään aivan varmaan, että Scrooge oli nähnyt sen aamut illat niin kauan, kuin hän oli täällä asunut; sekä että Scrooge'lla oli yhtä vähän sitä tavaraa, jota nimitetään mielenkuvitukseksi, kuin kenelläkään Londonin Cityssä, tähän luettuna — joka on rohkea väite — maistrati, raatimiehet ja ammattikunnat. Muistakaamme myös, ettei Scrooge ollut yhtäkään ajatellut Marley'tä sillä asti, kuin hän viimein tänä iltana mainitsi jo seitsemän vuotta kuollutta kumppaniansa. Ja selittäköön sitten, ken pystyy, mistä se tuli, että kolkutin Scrooge'n silmissä, kun hän pisti avaimen suulle, näytti Marley'n kasvoilta eikä kolkuttimelta, vaikk'ei siinä ollut mitään muutosta tapahtunut.