Scrooge vapisi yhä enemmän.
"Vai tahtoisitko tietää", jatkoi haamu, "kuinka raskas ja pitkä se luja paula on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtä raskas ja pitkä, kuin tämä, seitsemän joulua takaperin. Sinä olet isontanut sitä siitä lähtien. Niissä kahleissa on painoa!"
Scrooge katsahti ympärillensä lattialle, peläten, että noin viiden-, kuudenkymmenen sylen pituinen rauta-touvi oli kietonut hänet; mutta hän ei nähnyt mitään.
"Jakob", sanoi hän rukoilevaisesti. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle enemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"
"Minulla ei ole itsellä mitään", vastasi aave. "Se tulee muilta aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lähettien kautta toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä tahtoisin. Tuokio aikaa lisäksi. Siinä kaikki, mitä minulle on sallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä missään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttoriamme ulompana — huomaa, mitä sanon! — elämässäni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt ulkopuolelle raha-puotimme ahtaita seiniä; ja väsyttävät päiväykset ovat minun edessäni!"
Scrooge'n oli tapa aina, kun hän rupesi ajattelemaan, pistää kätensä housunplakkariinsa. Aaveen sanoja punnitessaan teki hän nytkin niin, mutta silmiänsä ylös nostamatta taikka polviltansa kohoamatta.
"Sinä olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob", muistutti Scrooge asiamiehen tavalla, vaikka nöyrästi ja kunnioittavaisesti.
"Hitaasti!" kertoi haamu.
"Seitsemän vuotta kuolleena", arveli Scrooge. "Ja kävellyt koko ajan!"
"Koko ajan", sanoi haamu. "Ei mitään lepoa, ei mitään rauhaa, lakkaamattomia omantunnon vaivoja."