Scrooge'n olisi ollut turha huomauttaa siitä, etteivät ilma ja myöhäinen aika olleet soveliaat jalkamiehen työhön; että vuode oli lämmin ja termometeri melkoisesti alentunut jäätökohdasta; ettei hänellä ollut muita vaatteita yllään, kuin tohvelit, yö-nuttu ja lakki; ja että nuha paraikaa vaivasi häntä. Vaikka hengen koura oli hempeä, kuin naisen käsi, oli hänen mahdoton vastustaa sitä. Hän nousi; mutta havaiten, että henki astui akkunaan päin, tarttui hän rukoillen sen vaatteisin.
"Minä olen kuolevainen", väitti Scrooge, "ja suitan pudota."
"Salli minun käteni koskea sinua tuosta", lausui henki, laskien kättänsä hänen sydämensä kohdalle, "ja sinä kestät enemmän, kuin tämän!"
Kun nämät sanat olivat lausutut, lähtivät he seinän lävitse ja seisoivat aukealla maantiellä, jonka kummallakin puolella oli vainioita. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Ei yhtäkään jälkeä siitä nähty. Pimeys ja sumu olivat menneet sen kanssa, sillä nyt oli selkeä, kylmä talvipäivä, ja lumi peitti maan.
"Laupias Jumala!" huudahti Scrooge, lyöden käsiänsä yhteen, kun hän katseli ympärillensä. "Minä synnyin näillä paikoilla. Minä elin poikana täällä!"
Henki silmäili häntä leppeästi. Vaikka se vaan hienosti ja pikimmältänsä oli koskenut vanhaa miestä, näytti tämä yhä tuntevan sitä jäsenissään. Hänestä oli niinkuin tuhannet lemut olisivat uiskennelleet ilmassa, joihin jokaiseen liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja iloja ja huolta, kauan, kauan aikaa sitten unhotettuja!
"Sinun huulesi vapisee", lausui henki. "Ja mikä sinulla tuossa poskellasi on?"
Scrooge supisi, oudosti tavotellen, että se oli vähäinen nyppylä, ja käski hengen viedä hänet, mihin se vaan tahtoi.
"Muistatko sinä tätä tietä?" kysyi henki.
"Muistanko sitä!" huudahti Scrooge innokkaasti; "minä voisin kulkea sitä silmät kiinni."