He olivat toisella näkymöllä ja toisessa paikassa: eräässä huoneessa, joka ei ollut aivan iso eikä komea, mutta täynnä kaikenlaista mukavuutta. Likellä talvivalkeata istui kaunis, nuori tyttö, joka oli niin suuresti äskeisen muotoinen, että Scrooge luuli sitä samaksi, kunnes hän näki hänen, nyt miellyttävänä vaimona, istuvan vastapäätä tytärtänsä. Tässä huoneessa oli hirveä hälinä, sillä siellä oli lapsia enemmän, kuin Scrooge kiihtyneessä mielentilassaan pystyi lukemaan; eivätkä he, ikäänkuin tuo ylistetty lauma runoelmassa, olleet neljäkymmentä lasta, jotka käyttivät itsensä niinkuin yksi, vaan jokainen lapsi käytti itsensä niinkuin neljäkymmentä. Seuraukset olivat melskeiset ylenmäärin; mutta ei kukaan näyttänyt huolivan siitä; päinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämestään ja iloitsivat siitä; ja jälkimäistä, joka pian alkoi ryhtyä leikkeihin, ryöstivät pikku rosvot ihan säälimättä. Mitä minä en olisi antanut saadakseni olla yksi heistä! Vaikka minä en olisi voinut koskaan olla niin taitamaton, ei, ei! Minä en olisi koko mailman aarteista rytistänyt tuota palmikoittua tukkaa ja repinyt sitä alas; ja mitä tuohon herttaiseen pikku kenkään tulee, minä en olisi temmannut sitä pois, Jumala siunatkoon sieluani! vaikkapa olisin pelastanut henkeni sillä. Enkä minä olisi voinut leikillä mitata hänen vyötäisiään, niinkuin he tekivät, rohkeat, nuoret veitikat; minä olisin pelännyt, että käsivarteni olisi rangaistukseksi kasvanut koukkuun eikä koskaan käynyt suoraksi jälleen. Vaan kuitenkin olisin mielelläni, minä myönnän sen, tahtonut koskea hänen huuliansa; kysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut niitä; katsella hänen maahan luotuin silmiensä ripsiä eikä kuitenkaan saattaa häntä vähintäkään punehtumaan; päästää valloilleen hiusten aaltoja, joista yksi kiehkura jo olisi ollut verraton muisto; lyhyeltä, minä olisin tahtonut, sen tunnustan, saada vaikka vähimmän noitten lasten etu-oikeuksista, ja kuitenkin olla kylläksi mies panemaan arvoa siihen.
Mutta nyt kuului kolkutus ovelta, ja heti rynnättiin yhteisesti sinnepäin, että tyttö nauravalla muodolla ja vaatteet epäjärjestyksessä keskellä riehuvaa joukkoa kannettiin sitä kohden, juuri hyvään aikaan tervehtimään isää, joka tuli kotiin, mies muassa, kantaen joululahjoja ja leluja. Siinä mar huudettiin ja oteltiin ja turvatonta kantajaa ahdistettiin! Siinä tehtiin tuoleista tikapuut, kiivettiin ylös, kourittiin hänen plakkareitansa, riistettiin häneltä papereihin käärityt paketit, kiristettiin häntä kutreista, kiikuttiin hänen kaulassaan, koputettiin häntä selkään ja potkittiin hänen jalkojansa! Niitä ihmeen ja ilon huutoja, joilla jokaisen paketin avaaminen vastaan-otettiin! Sitä kauheata ilmoitusta, että sylilapsi oli tavattu juuri kuin se pisti vauvan paistinpannua suuhunsa, ja että oli enemmän kuin luultava, että se jo oli nielaissut kalkkunan, joka oli liimattu puu-vatiin! Sitä ääretöntä lohdutusta, kun huomattiin, että se oli tyhjää hätäilemistä! Sitä iloa ja kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä on kaikkia mahdoton kuvailla. Siinä on kyllä, että vähitellen lapset ja heidän mielenliikuntonsa siirrettiin ulos arki-huoneesta ja, yksi astuin erältään, ylikerrokseen, jossa he menivät levolle ja niin asettuivat.
Ja nyt Scrooge entistä tarkemmin katseli, kun perheen isä, johonka tytär hellästi nojautui, istui alas hänen ja äidin kanssa oman lietensä ääreen; ja kun hän ajatteli, että aivan samanlainen olento, yhtä täynnänsä suloa ja lupausta, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla kevät hänen elämänsä kolkossa talvessa, kävivät hänen silmänsä kosteaksi.
"Kultaseni", lausui mies, kääntyen puolisoonsa hymyillen, "minä näin tänä iltana erään vanhan ystäväsi."
"Kuka se oli?"
"Arvaappas!"
"Kuinka minä sitä voisin? Ei, kyllä tiedän", lisäsi hän samalla, nauraen, kun mieskin nauroi. "Mr. Scrooge."
"Mr. Scrooge se olikin. Minä menin hänen konttorinsa akkunan ohitse ja, koska se oli auki ja kynttilä paloi huoneessa, täytyi minun melkein väkisinkin katsoa häntä. Hänen kumppaninsa makaa kuolinvuoteellaan, kuulin minä; ja tuossa hän istui yksinään. Aivan yksinään mailmassa, luulen minä."
"Henki!" lausui Scrooge sortuneella äänellä. "Vie minut pois tästä paikasta."
"Minä sanoin sinulle, että nämät olivat olleitten varjoja", vastasi henki. "Älä moiti minua siitä, että ne ovat, mitä ovat!"