"Jollei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun heimostani", vastasi henki, "ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultava, että hän kuolee, olisi se parempi, että hän kuolisi kohta ja vähentäisi liikaväestöä."
Scrooge painoi alas päänsä, kun hän kuuli omat sanansa hengen suusta, ja katumus ja kova suru valloittivat hänet.
"Ihminen", lausui henki, "jos et sinä ole kivestä, vaan sinulla on ihmisen sydän, niin karta tuota ilkeätä puhetta, kunnes olet oppinut, mikä liika on, ja missä se on. Tahdotko sinä määrätä, minkä ihmisen tulee elää, minkä kuolla? Kenties sinä Luojan silmissä olet halvempi ja vähemmin sovelias elämään, kuin moni miljona tämän köyhän miehen lapsen vertaisia. Oi Jumala! kun kuulee madon lehdellä puhuvan liika-elämästä nälkäisissä veljissään maassa."
Scrooge kumartui hengen moitteen edessä ja loi vavisten silmänsä maahan. Mutta hän nosti ne nopeasti, kun hän kuuli oman nimensä.
"Mr. Scrooge!" sanoi Bob; "minä juon teidän muistoksenne! Eläköön Mr.
Scrooge, juhlan perustaja!"
"Juhlan perustaja, tosiaan!" huudahti Bob Cratchit punehtuen. "Minä soisin, että hän nyt olisi täällä. Minä sanoisin hänelle, mitä minä hänestä pidän, ja minä toivon, että se maittaisi häntä hyvin."
"Rakas vaimoni", sanoi Bob, "lapset! joulupäivä!"
"Saa, totta puhuen, olla joulupäivä", vastasi hän, "ennenkuin juo semmoisen inhottavan, tylyn, kovan, tunnottoman miehen muistoksi, kuin Scrooge on. Sinä tiedät, että hän on semmoinen, Robert! Ei kukaan tiedä sitä paremmin, kuin sinä, mies raukka?"
"Rakas vaimo", oli Bob'in lempeä vastaus, "joulupäivä!"
"Minä juon hänen terveydekseen sinun tähtesi ja päivän", lausui Mrs. Cratchit, "ei hänen tähtensä. Pitkää ikää hänelle! Iloista joulua ja oivallista uutta vuotta! Hän lienee hyvin iloinen ja onnellinen, epäilemättä!"