Lapset joivat äidin jälkeen Scrooge'n terveydeksi. Tämä oli ensimäinen heidän toimensa, jossa ei ollut sydämellisyyttä. Pikku Tim joi kaikkein viimeiseksi, mutta hän ei pannut mitään arvoa siihen. Scrooge oli perheen mörkö. Hänen nimensä mainitseminen levitti seuraan mustan varjon, joka ei poistunut koko viitenä minutina.
Kun se oli haihtunut, kävivät he kymmentä kertaa iloisemmiksi jo senkin vuoksi, että olivat päässeet Scrooge Surullisesta. Bob Cratchit kertoi heille, että hänellä oli paikka tiedossa nuorta herra Peter'iä varten, joka tuottaisi, jos se saatiin, täyteen viisi shillingiä ja kuusi pennyä viikkoonsa. Molemmat nuoret Cratchit'it nauroivat kauheasti, kun ajattelivat, että Peter'istä tulisi asiamies; ja Peter itse katseli miettiväisesti valkeaan kaulustensa välistä, ikäänkuin hän paraikaa tuumisi, mihin hän sijoittaisi pää-omansa, kun hän kerran saisi tuon päätä pyörryttävän palkan. Martha, joka oli opissa muoti-kauppiattaren luona, jutteli nyt heille, mimmoista työtä hänellä oli, kuinka monta tuntia hän ompeli yhtä mittaa ja kuinka hän aikoi huomis-aamuna vetää oikein pitkää, levollista unta; huomispäivän, joka oli pyhä, hän vietti kotona. Myöskin kuinka hän oli muutamia päiviä sitten nähnyt yhden kreivinnan ja lordin, ja kuinka lordi "oli melkein yhtä pitkä, kuin Peter"; jolloin Peter kohotti kauluksiansa niin korkealle, että teidän olisi ollut mahdoton nähdä hänen päätänsä, jos olisitte olleet siellä. Koko tämän ajan kävivät kastanjat ja ruukku ehtimiseen ympäri; ja ennen pitkää Pikku Tim, jolla oli vähäinen, vaikeroiva ääni, lauloi laulun eksyneestä lapsesta, joka kuljeskeli lumessa, vieläpä lauloi sen sangen hyvin.
Tässä ei ollut mitään erinomaista. He eivät olleet mitään kaunista väkeä; he eivät olleet hyvästi puetuita; heidän kenkänsä eivät suinkaan olleet vedenpitäviä; heidän vaatteensa olivat huononpuoliset; ja Peter lienee tuntenut, melkein varmaan tunsikin, miltä pantin-ottajan huone sisäpuolelta näytti. Mutta he olivat onnelliset, kiitolliset, toisiinsa mieltyneet ja tyytyväiset päiviinsä; ja kun he katosivat ja näyttivät vielä onnellisemmilta hengen tulisoiton kirkkaassa jäähyväis-ripoituksessa, katseli Scrooge heitä ja erittäin Pikku Tim'iä viimeisiin saakka.
Tähän aikaan alkoi käydä pimeäksi, ja lunta satoi oikein sakealta, ja kun Scrooge ja henki astuivat pitkin katuja, välkkyivät kyökeissä, vierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa suojissa räiskyvät valkeat kummallisesti. Täällä liekkien loisto asetti näkyviin hupaisten päivällisten hankkeet, lämpimät talrikit, joita perin kuumennettiin valkean edessä, ja tumman punaiset kartiinit, joita vaan tarvitsi vetää yhteen kylmän ja pimeän poistamiseksi. Tuolla talon kaikki lapset juoksivat ulos lumeen kohdataksensa naituja sisariansa, veljiänsä, serkkuja, setiä, tätiä, ja ollaksensa ensimäiset tervehtimään heitä. Täällä taas näkyivät akkunissa kokoontuvien vieraitten varjot; ja tuolla joukko kauniita tyttöjä, kaikki päähineissä ja turkki-kengissä, ja kaikki haastellen yhtä haavaa, astui tepastellen jonkun läheisen naapurin taloon; ja voi sitä poikamiestä, joka näki heidän astuvan sisään — viekkaita tenhottaria, hyvin he itse tiesivät sen — hohdossansa!
Mutta jos olisitte päättäneet niitten ihmisten luvusta, jotka olivat matkalla ystävällisiin kokouksiin, olisitte ehkä luulleet, ettei kukaan ollut kotona toivottamassa heitä tervetulleeksi, kun tulivat, mutta kuitenkin odotti joka talo vieraita ja täytti takantorven puoliväliin asti poltoksilla. Jumala siunatkoon, kuinka henki riemuitsi! Kuinka se paljasti koko rintansa, ja avasi ison kämmenensä, ja liikkui edelleen, vuodattaen anteliaalla kädellään vilkasta ja viatonta iloansa kaikkiin, mihin se vaan ulottui! Yksin lampun-sytyttäjäkin, joka juoksi edellä, tiploittaen pimeitä katuja valon pilkuilla, ja oli pukenut itsensä viettääksensä iltaa jossakin, nauroi ääneen, kun henki kulki ohitse, vaikka vähän tiesi lampun-sytyttäjä silloin, että hänellä oli mitään muuta seuraa, kuin joulu!
Ja nyt, ilman yhtäkään varoituksen sanaa hengen puolelta, he seisoivat kylmällä ja kolkolla nummella, johon suunnattoman suuria kivi-möhkäleitä oli viskattu ylt'ympärille, niinkuin se olisi ollut jättiläisten hautausmaa; ja vesi levisi mihin hyvänsä se tahtoi, taikka olisi levinnyt, jollei jää olisi pitänyt sitä kahleissa; eikä mitään kasvanut, paitsi sammalta ja keltaruusua ja karheata, hyötyisää ruohoa. Kauas länteen oli laskeuva aurinko luonut tulipunaisen juovan, joka katseli tätä häviötä hetken, niinkuin vihainen silmä, ja, synkistyen yhä syvemmälle, sammui yön pimeään.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi Scrooge.
"Semmoinen paikka, jossa vuorenkaivajat elävät, jotka työskentelevät maan sisässä", vastasi henki. "Mutta he tuntevat minut. Katso!"
Kynttilä loisti mökin akkunasta, ja nopeasti he edistyivät sitä kohden. Astuen savesta ja kivestä tehdyn muurin läpi, näkivät he iloisen seuran koossa hohtavan valkean ympärillä. Vanha, hyvin vanha mies ja vaimo, ynnä heidän lapsensa ja näitten lasten lapset, ja vielä yksi sukupolvi lisäksi, kaikki iloisesti puettuina juhlavaatteisinsa. Äänellä, joka harvoin voitti tuulen kohinan autiolla, lauloi vanha mies joululaulun heille — se oli ollut varsin vanha laulu, kun hän oli poikana — ja tuon tuostakin he yhtyivät kaikki kööriin. Yhtä varmaan kuin he koroittivat ääntänsä, virkistyi vanha mies ja lauloi lujemmin, ja yhtä varmaan kuin he pysähtyivät, vaipui hänen voimansa jälleen.
Henki ei viipynyt siellä, vaan käski Scrooge'n pitää kiinni vaipastaan ja, kulkien nummen yli, kiidähti mihin? Ei suinkaan merelle? Merelle. Hirmuksensa näki Scrooge, kun hän katsahti taaksensa, maan kaistaleen manteresta ja kammottavia kareja; ja hänen korvansa menivät huumeisin veden pauhusta, kun se vyöryi ja ärjyi ja kiehui keskellä niitä julmia onkaloita, joita se oli kovertanut, koettaen vimmassansa uurtaa maan perustuksia.