Kauhealla riutalla, jota aallot koko tuiman vuoden huhtoivat ja pieksivät, seisoi muutamia penikulmia rannalta yksinäinen majakka. Meriruohot kietoutuivat joukottain kiinni sen juureen, ja myrskylinnut — kannettuina tuulelta, niin olisi luullut, niinkuin meriruohot vedeltä — nousivat ja laskivat sen ympärillä, niinkuin laineet, joita he lakaisivat.
Mutta myöskin täällä olivat ne molemmat miehet, jotka vartioivat tulta, sytyttäneet valkean, joka paksun kivimuurin aukosta vuodatti valonsäteen hirvittävälle merelle; ojentaen känsäisiä käsiänsä toisilleen sen yksinkertaisen pöydän yli, jonka vieressä he istuivat, toivottivat he keskenänsä iloista joulua grog'in kannullaan; ja toinen heistä, vieläpä vanhempi, jonka kasvot olivat ahvettuneet ja arvettuneet kovista jäistä, niinkuin vanhan laivan kokankuva, viritti jäykän laulun, joka itsessään oli niinkuin tuulen vonka.
Taas henki kiirehti eteenpäin mustan ja kuohuvan meren yli — yhä eteenpäin vaan — kunnes he kaukana mistäkään rannasta, niinkuin hän ilmoitti Scrooge'lle, laskeusivat laivalle. He seisoivat perämiehen vieressä rattaan luona, tähystäjän vieressä keulassa, ja upseerien vieressä, jotka pitivät vahtia. Kaikki näyttivät haamuilta erityisissä asemissansa, mutta jokainen heistä hyräili jotakin joulusäveltä, taikka piti jotakin joulu-ajatusta, taikka jutteli hiljalleen kumppanillensa jostakin menneestä joulupäivästä ja kotiin kääntyvistä toiveista. Ja jokainen mies laivassa, valvova tai nukkuva, hyvä tai paha, oli sinä päivänä lausunut jonkun lempeämmän sanan toverillensa, kuin minäkään muuna vuoden päivänä; jokainen oli ottanut johonkin määrin osaa sen juhlallisuuksiin ja oli muistanut niitä kaukana olevia, joista hän huoli, ja tietänyt, että he ilolla ajattelivat häntä.
Suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, kuunnellessansa tuulen vaikeroimista ja ajatellessansa, kuinka juhlallista oli liikkua yksinään pimeässä tuntemattomien vetten yli, joitten syvyys oli yhtä käsittämätön, kuin kuolema itse — suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, näitä miettien, kuuli sydämellisen naurun. Vielä enemmän hämmästyi Scrooge, kun hän tunsi, että se oli hänen oma sisarenpoikansa nauru, ja näki, että hän nyt oli valoisassa, kuivassa, iloisessa huoneessa, ja että henki seisoi hymyillen hänen vieressään ja katseli tätä samaa sisarenpoikaa hyväksyvällä ystävällisyydellä!
"Hah, hah!" nauroi Scrooge'n sisarenpoika. "Hah, hah, hah!"
Jos sattuisi, että te jollakin arvaamattomalla tavalla oppisitte tuntemaan jotakin ihmistä, joka olisi onnellisempi naurussansa, kuin Scrooge'n sisarenpoika, saan minä vaan sanoa, että minäkin tahtoisin tutustua hänen kanssaan. Esitelkäät häntä minulle, ja minä rupean ystävyyteen hänen kanssaan.
Se on oikea, tasapuolinen, jalo asiain järjestys, että samoin kuin taudit ja surut tarttuvat, ei löydy mitään mailmassa, joka niin vastustamattomasti tarttuu, kuin nauru ja iloinen mieli. Kun Scrooge'n sisarenpoika nauroi tällä lailla, pidellen kylkiänsä, heiluttaen päätänsä ja vääntäen kasvojansa mitä kummallisimmalla tavalla, nauroi hänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti, kuin hän. Eikä heidän kokoon tulleet ystävänsä olleet hiukkaakaan heitä huonommat, vaan oikein luihkasivat ilosta.
"Hah, hah! Hah, hah hah, hah!"
"Hän sanoi, että joulu oli joutavia, niin totta kuin minä elän!" huudahti Scrooge'n sisarenpoika. "Hän uskoi sitä lisäksi!"
"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" lausui Scrooge'n sisarenpojan vaimo suuttuneena. Jumala siunatkoon naisia, he eivät milloinkaan tee mitään puoleksi. He puhuvat suunsa puhtaaksi.