"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se päättyy tänä yönä."
"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.
"Sydän-yönä. Kuule! Aika lähestyy."
Kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.
"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyä", lausui Scrooge, tyystisti tarkastellen hengen vaippaa, "mutta minä näen jotakin outoa, joka ei kuulu sinuun itseen, pistävän esiin liepeitten alta. Onko se jalka vai sorkka?"
"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin", oli hengen surullinen vastaus. "Katso tänne."
Vaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä, kauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen jalkojen juureen ja pitivät kiinni hänen vaatteistaan.
"Oi, ihminen! katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.
Toinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiä, tuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia nöyryydessänsä. Missä sulokas nuoruus olisi voinut täyttää heidän kasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmät värinsä, oli laiha ja ryppyinen käsi, niinkuin ajan, puristanut ja vääntänyt ja raastanut niitä. Missä enkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat uhkaavaisesti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous, eikä mikään sen turmio, olipa se millä portaalla tahansa, kaikissa tämän kummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitä puoleksikaan niin kauheita ja julmia.
Scrooge kavahti säikähtyneenä takaperin. Kun lapset näytettiin hänelle tällä tapaa, aikoi hän sanoa, että he olivat sieviä lapsia, mutta sanat tukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin äärettömän suureen valheesen.