Hän tunsi, että se oli pitkä ja rehtava, kun se saapui hänen viereensä, ja että sen salamyhkäinen läsnä-olo täytti hänet juhlallisella pelolla. Hän ei tietänyt sen enempää, sillä henki ei puhunut eikä liikahtanut.
"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?" kysyi Scrooge.
Henki ei vastannut mitään, vaan viittasi eteenpäin kädellänsä.
"Sinun on aikomus näyttää minulle semmoisten asiain varjokuvia, jotka eivät vielä ole tapahtuneet, vaan tulevaisuudessa tapahtuvat", jatkoi Scrooge. "Eikö niin, henki?"
Puvun ylipuoli vetäytyi tuokioksi kokoon poimuissansa, niinkuin henki olisi notkistanut päätänsä. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.
Vaikka Scrooge oli tähän aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan, pelkäsi hän tätä äänetöntä henkeä niin kovasti, että hänen polviansa värisytti, ja hän huomasi, että hän tuskin pysyi pystyssä, kun hän hankki seuraamaan sitä. Henki seisahtui hetkeksi, niinkuin hän olisi havainnut hänen tilansa ja tahtonut antaa hänelle aikaa tointua.
Mutta Scrooge'n oli vaan sitä pahempi olla. Outo, epämääräinen kauhu vavistutti häntä, kun hän tiesi, että tumman version takaa aaveen-omaiset silmät tarkasti katselivat häntä, mutta hän puolestaan, vaikka kuinka ponnisti omia silmiänsä, ei voinut nähdä mitään muuta, kuin aaveen-omaisen käden ja mustan kasan vaatteita.
"Tulevaisuuden henki!" hän huudahti, "minä pelkään sinua enemmän, kuin mitään henkeä, minkä olen nähnyt. Mutta koska minä tiedän, että sinun on aikomus tehdä minulle hyvää ja, niinkuin toivon, muuttaa minut toisenlaiseksi ihmiseksi, kuin olen ollut, rupean mielelläni sinun kumppaniksesi, vieläpä kiitollisella sydämellä. Etkö tahdo puhutella minua?"
Henki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.
"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoo pian, ja se on kallis aika minulle, minä tiedän sen. Johdata, henki!"