Hän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa, eikä ollut yhtäkään miestä, ei vaimoa eikä lasta, joka olisi sanonut, että hän oli hyvä minulle siinä taikka siinä asiassa, ja lempeän sanan muiston vuoksi tahdon minä olla hyvä hänelle. Kissa raappi ovea, ja nakertavien hiirien ääni kuului takan alta. Mitä ne pyysivät kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat niin levottomat ja riivaantuneet, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.
"Henki!" sanoi hän, "tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, en minä jätä sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämmme!"
Yhä henki muuttumatta osoitti sormellansa kuolleen päätä.
"Minä ymmärrän sinua", vastasi Scrooge, "ja minä tekisin sen, jos voisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene."
Taas henki näytti tarkastavan häntä.
"Jos löytyy ketään kaupungissa, jota tämän miehen kuolema liikuttaa", lausui Scrooge vallan tuskastuneena, "näytä hänet minulle, henki, minä rukoilen sinua!"
Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa, niinkuin siiven, hänen eteensä; ja taas syrjäyttäen sitä asetti hänen näkyviinsä päivän valaiseman huoneen, jossa äiti lapsinensa oli.
Äiti odotti jotakuta, ja oli kovasti huolestuneena; sillä hän käveli edestakaisin huoneessa; säpsähti jokaisesta äänestä; tähysteli ulos akkunasta; katsoi kelloa; yritti, vaikka turhaan, työskennellä neulallansa; ja sieti tuskin leikkivien lasten hälinää.
Vihdoin kuului kauan odotettu kolkutus. Hän kiirehti oven luo ja tapasi puolisonsa, miehen, jonka kasvoja murhe ja alakuloisuus olivat vakoilleet, vaikka hän oli nuori. Niissä ilmestyi nyt merkillinen liikunto; jonkunlainen yksitotinen ilo, jota hän häpesi ja koetti tukehuttaa.
Hän istui päivällisille, joita he olivat pitäneet lämpiminä hänelle; ja kun vaimo matalalla äänellä, kauan vaiti oltuaan, kysyi mieheltänsä, mitä kuului, näytti hän hämmentelevän mitä vastata.