"Mitä sinä hävittämiseksi sanot?" kysyi vanha Joe.
"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi", lausui vaimo nauraen. "Joku oli hullu kyllä sitä yrittämään, mutta minä riisuin sen pois jälleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei kelpaa mihinkään. Se on aivan yhtä sovelias ruumiille. Hän ei voi näyttää rumemmalta, kuin hän näytti tuossa."
Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa ympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi, katseli hän heitä semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt, vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat kauppaa itse ruumiista.
"Hah, hah!" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin flanelli-kukkaron, luki heidän itsekunkin voittonsa lattialle. "Se oli sen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän peloitti kaikki ihmiset pois luotansa, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah, hah, hah!"
"Henki!" sanoi Scrooge, vavisten kiireestä kantapäähän asti. "Minä näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma kohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinnepäin. Laupias Jumala, mikä tämä on!"
Hän astahti kauhistuen takaperin, sillä näkymö oli muuttunut, ja nyt hän melkein koski yhtä vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa ryysyisen lakanan alla käärittynä makasi jotakin, joka, vaikka se oli äänetönnä, antoi itsestänsä tiedon kammottavalla kielellä.
Huone oli kovin pimeä, niin pimeä, ettei sitä voinut tarkoin tuntea, vaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietämään, minkälainen huone se oli, kyllä katseli ympärillensä. Vaalea, ulkoapäin tuleva valo kohtasi suoraan vuodetta; ja tyhjäksi ryöstettynä makasi siinä kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä, kenenkään kaipaamatta tämän miehen ruumis.
Scrooge katsoi hengen puoleen. Vakavasti osoitti sen käsi ruumiin päätä, peite oli niin huolimattomasti levitetty sen ylitse, että jos sitä olisi vähänkin nostettu, jos Scrooge olisi sormeansa liikuttanut, olisivat kasvot paljastuneet. Hän ajatteli sitä, tunsi, kuinka helppo sitä oli tehdä ja tahtoi tehdä sitä; mutta hän kykeni yhtä vähän verhoa poistamaan kuin karkoittamaan henkeä vierestänsä.
Oi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! aseta alttarisi tähän ja varusta sitä semmoisilla kauhuilla, kuin sinulla on tarjona: sillä tämä on sinun aluskuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa pidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi varten eikä tehdä yhtä kasvonjuonnettakaan vastenmieliseksi. Se ei ole mitään, että käsi on raskas ja putoo alas, kun siitä hellitetään; se ei ole mitään, että sydän ja suonet ovat seisattuneet; mutta se on jotakin, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen; sydän urhoollinen, lämmin ja hellä; ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät mailmaan kuolematonta elämää!
Ei mikään ääni lausunut näitä sanoja Scrooge'n korvaan, vaan kuitenkin hän kuuli ne, kun hän katseli vuodetta. Hän mietti, että jos voisi nyt herättää tämän miehen, mimmoiset olisivat hänen ensimäiset ajatuksensa? Rahanpyyntikö vai tyly käytös vai kalvavat huolet? Ne ovat, tosiaan, tuottaneet hänelle soman lopun!