"Ja silloin", huusi yksi tytöistä, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja aloittaa omaa kauppaa."
"Älä sinä tyhjiä puhu!" vastasi Peter nauraen.
"Saattaapa sekin joskus tapahtua", lausui Bob "vaikka kyllä siihen vielä ehditään, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvänsä me eroamme toisistamme, me emme suinkaan, kukaan meistä, unhota pikku Tim'iä — vai kuinka? — Häntä, joka ensiksi meni pois meidän joukostamme?"
"Ei milloinkaan, isä!" huusivat kaikki.
"Ja minä tiedän", lausui Bob, "minä tiedän, rakkaani, että kun muistamme, kuinka kärsivällinen ja kuinka lempeä hän oli, vaikka hän oli vaan pikkuinen, pikkuinen lapsi, me emme äkkiä riitele keskenämme ja unhota Pikku Tim raukkaa sitä tehdessämme!"
"Ei, ei milloinkaan!" huusivat he kaikki taas.
"Minä olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytläntä Bob, "minä olen hyvin onnellinen!"
Mrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä, molemmat nuoret Cratchit'it suutelivat häntä, ja Peter ja hän pudistivat kättä. Pikku Tim'in henki! sinun lapsellinen olemuksesi oli Jumalalta!
"Henki", lausui Scrooge, "joka asia sanoo minulle, että eromme hetki on tulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä kuinka. Kerro minulle, kuka se mies oli, jonka näimme makaavan kuolleena?"
Tulevien joulujen henki johdatti häntä, niinkuin ennen — vaikka eri aikana, luuli hän: näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan mitään muuta järjestystä, kuin että ne kuuluivat tulevaisuuteen — johdatti häntä asiamiesten kokouspaikkoihin, mutta ei näyttänyt häntä itseä. Henki ei pysähtynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpäin, niinkuin äsken lausutussa tarkoituksessa, siksi kuin Scrooge käski hänen viipyä hetken.