"Tämä kartano", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidämme, on se, jossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. Minä näen huoneen. Salli minun katsoa, mikä olen vasta oleva!"
Henki seisattui; käsi osoitti toista suuntaa.
"Huone on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinä viittaat toisaalle?"
Tyly sormi ei liikkunut yhtään.
Scrooge riensi konttorinsa akkunan luo ja katsoi sisään. Siinä oli nytkin konttori, mutta ei hänen. Huonekalut eivät olleet samat eikä mies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.
Scrooge lähestyi sitä kerran vielä ja, kummastellen, miksi ja mihin hän oli muuttanut, seurasi sitä, siksi kuin he saapuivat rautaiselle portille. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, ennenkuin he astuivat siitä sisään.
Kirkkotarha. Tässä siis se viheliäinen mies, jonka nimen hän nyt saisi tietää, makasi mullassa. Hänelle sovelias paikka. Rakennukset ympäröivät sitä kaikkialta, ruohot ja ruhkaheinät — nämät kuolleitten eikä elävien kasvien kukoistus — peittivät sen. Se oli läkähtymällänsä liiallisesta hautaamisesta. Se oli lihava tyydytetystä ruokahalusta. Sovelias paikka!
Henki seisoi hautojen välissä ja osoitti alaspäin yhtä hautaa kohden. Scrooge lähestyi tätä vavisten. Henki oli aivan niinkuin se oli ollut, mutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa muodossa.
"Ennenkuin minä likenen sitä kiveä, jota sinä osoitat", lausui Scrooge, "vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämät niitten varjoja, jotka varmaan tulevat, vai ovatko ne vaan semmoisten varjoja, jotka kenties tulevat?"
Henki osoitti aina vaan alaspäin sitä hautaa kohden, jonka vieressä se seisoi.