"Riippuuko se?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."
"Tyhjiä!" huudahti poika.
"Ei, ei", lausui Scrooge, "minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske heidän tuoda se tänne, että saan määrätä heille, mihin se viedään. Tule takaisin miehen kanssa, ja minä annan sinulle shilling'in. Jos palaat hänen kanssaan ennen viiden minutin kuluttua, annan minä sinulle puolen kruunua!"
Poika lensi tiehensä kuin nuoli. Sillä olisi saanut olla luja käsi liipaisimella, joka olisi lähettänyt nuolen menemään puoleksikaan niin nopeasti.
"Minä toimitan sen Bob Cratchit'ille!" lausui Scrooge itseksensä, hipoen käsiänsä ja naurusta pakahtumallaan. "Hän ei saa tietää, kuka sen lähettää. Se on kahta vertaa isompi, kuin Pikku Tim. Joe Miller ei koskaan laskenut semmoista leikkiä, kuin sen tulo Bob'ille on oleva!"
Se käsiala, jolla hän kirjoitti adressin, ei suinkaan ollut tasaista, mutta hän kirjoitti kuitenkin tavalla taikka toisella ja meni alikertaan avaamaan katu-ovea valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun hän seisoi siellä, vartoen häntä, sattuivat hänen silmänsä ovenkolkuttimeen.
"Minä aion rakastaa sitä, niin kauan kuin elän!" huusi Scrooge, taputtaen sitä kädellänsä. "Minä tuskin koskaan ennen katselin sitä. Mikä rehellinen muoto sillä on! Se on kummallinen kolkutin! — Tässä on nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"
Siinä vasta kalkkunaa oli! Se ei ollut koskaan voinut seisoa jaloillansa, tämä lintu. Se olisi heti taittanut poikki ne, niinkuin lakkapuikon.
"No, teidän on mahdoton kantaa se Camden Town'iin", lausui Scrooge.
"Teidän täytyy ottaa vaunut."
Se naurun hekotus, jolla hän tämän sanoi, se hekotus, jolla hän maksoi kalkkunan, se hekotus, jolla hän maksoi vaunut, se hekotus, jolla hän palkitsi pojan, kaikki nämät olivat tuskin verrattavat siihen hekotukseen, jolla hän istui hengästyneenä alas tuolillensa jälleen, ja hekotti, siksi kuin hänen tuli kyynelet silmiin.