"Tahdon!" huudahti vanha gentlemani. Ja sen näki, että hän aikoi tehdä niin.
"Minä kiitän teitä", lausui Scrooge. "Minä olen suuresti kiitollinen teille. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon teitä!"
Hän meni kirkkoon, käveli pitkin katuja, katseli ihmisiä, jotka häärivät edestakaisin, taputti lapsia pään päälle, teki kysymyksiä kerjäläisille, kurkisteli alas rakennusten kyökkeihin ja ylös akkunoihin, ja huomasi, että kaikki tuotti hänelle huvia. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että mikään kävely — että mikään asia — voisi tehdä häntä niin onnelliseksi. Puolipäivän jälkeen käänsi hän askeleensa sisarenpoikansa asuntoa päin.
Hän kulki oven ohitse kymmenkunnan kertoja, ennenkuin hän rohkeni mennä ylös ja koputtaa. Mutta hän jännitti voimiansa, ja se oli tehty.
"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.
"Kyllä, sir."
"Missä hän on, tyttöseni?" lausui Scrooge.
"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teitä toiseen kerrokseen, jos sallitte."
"Kiitoksia. Hän tuntee minut", vastasi Scrooge, käsi jo ruokasalin avaimella. "Minä menen tänne, kultani."
Hän väänsi hiljalleen auki lukon ja pisti päänsä ovesta sisään. He katselivat paraikaa pöytää (joka oli katettu suurella komeudella; sillä tämmöiset nuoret emännät ovat aina turhan tarkat semmoisissa asioissa ja tahtovat mielellään, että kaikki on hyvässä järjestyksessä).