"Fred!" lausui Scrooge.
Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säpsähti! Scrooge oli silloin unhottanut, kuinka tämä oli istunut nurkassa, astuinlauta edessä; muutoin hän ei olisi tehnyt sitä millään lailla.
"Ihme kumma!" huusi Fred, "kuka se on?"
"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä.
Lasketko minua sisään, Fred?"
Laskea häntä sisään! Oli onni, ettei Scrooge'n sisarenpoika pudistanut irti hänen kättänsä. Hän oli niinkuin kotona, ennenkuin viisi minutia oli kulunut. Suurinta sydämellisyyttä. Hänen sisarenpoikansa vaimo näytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kuin hän tuli. Niin näytti tukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat. Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys, kum-mal-li-nen onnellisuus!
Mutta hän oli varhain konttorissansa seuraavana aamuna. Oi, hän oli varhain siellä. Jos hän vaan voisi olla ensiksi siellä ja nähdä Bob Cratchit'in tulevan liian myöhään! Tämä oli se asia, jota hän ennen kaikkia halasi.
Ja Bob tulikin liian myöhään; niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei mitään Bob'ia. Neljänneksen yli. Ei mitään Bob'ia. Bob myöhästyi täyteen kahdeksantoista minutia ja puolen. Scrooge istui ovi selki selällään, että hän saisi nähdä hänen tulevan vesisäiliöön.
Bob oli ottanut hatun päästään, ennenkuin hän avasi oven, ja huivin kaulastaan samaten. Hän oli tuolillansa silmänräpäyksessä, juoksuttaen kynäänsä, niinkuin hän olisi koettanut saavuttaa yhdeksänlyöntiä.
"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella äänellänsä sen mukaan, kuin hän osasi matkia sitä. "Mitä sillä tarkoitatte, kun tulette tähän päivän-aikaan?"
"Minä olen kovasti pahoillani", lausui Bob. "Minä olen myöhästynyt."