Tämän suuren surun (joka yhä oli suurenemassa, vaikka ei vielä suurimmillaan) surullisen vertauskuvan edessä oli nainen polvillaan. Hän käänsi päänsä vaunujen lähestyessä, nousi nopeasti ja meni vaunujen oven luo.
"Tekö se olette, Monseigneur! Monseigneur, kuulkaa rukous!"
Kärsimättömästi huudahtaen mutta kasvot muuttumattomina, katsahti markiisi ulos.
"Mitä nyt? Mitä taas? Ainaisia rukouksia!"
"Monseigneur, suuren Jumalan rakkauden tähden, mieheni, metsänvartija —."
"Mikä teidän miestänne, metsänvartijaa vaivaa, se on sitä ainaista.
Eikö hän voi suorittaa maksujaan, vai mitä?"
"Hän on maksanut kaikki, Monseigneur. Hän on kuollut."
"No niin, siis on hänellä rauha. Voinko minä hankkia hänet takaisin sinulle?"
"Oi, ei Monseigneur. Mutta hän makaa tuolla viheliäisen ruohomättään alla."
"Entäs sitten?"