"Monseigneur, täällä on niin monta viheliäistä ruohomätästä."
"No, entäs sitten?"
Vaimo oli nuori mutta oli vanhan näköinen, hänen käytöksensä osoitti intohimoista surua, silloin tällöin löi hän rajulla voimalla yhteen suonikkaat ja luisevat kätensä, ja tarttui toisella niistä vaunujen oveen — hellästi, hyväillen kuin olisi se ollut ihmisen rinta ja kun hän olisi odottanut sen tuntevan hänen rukoilevaa koskentaansa.
"Monseigneur, kuulkaa minua! Monseigneur, kuulkaa rukoustani! Mieheni kuoli kurjuuteen, niin moni kuolee kurjuuteen ja niin moni tulee vielä kuolemaan kurjuuteen."
"No entäs sitten? Voinko minä heitä elättää?"
"Monseigneur, sen tietää ainoastaan hyvä Jumala, mutta enhän sitä pyydäkkään. Minä pyydän vain, että sille paikalle, jossa mieheni makaa, asetettaisiin pieni kivi tai palanen puuta hänen nimikirjoituksellaan. Muuten unehtuu paikka pian, ja minun kuoltuani samaan tautiin, ei sitä enää löydetä vaan minut kaivetaan jonkun toisen viheliäisen mättään alle. Monseigneur, niitä on niin paljon ja ne lisääntyvät niin pian, kurjuus on niin suuri. Monseigneur, Monseigneur!"
Lakeija oli tuuppinut hänet pois ovelta ja vaunut vyöryivät pois aika ravia, postimiehet lisäsivät vauhtia, vaimo jäi kauvas taakse ja Monseigneur, joka jälleen oli raivottarien seuraama, vähensi nopeasti parin peninkulman välimatkaa, joka erotti hänet linnastaan.
Kesäyön sulotuoksut nousivat hänen ympärillään, ne nousivat kuten sadekin lankee, puolueettomasti myöskin pölyisen, risaisen ja työstä kuluneen joukon ympärillä kaivon luona, joille tientekijä sinisen lakkinsa avulla, jota ilman hän ei ollut mitään, yhä kertoili aavemaisesta miehestä, niin kauvan kun he vain kuulla jaksoivat. Kun eivät enää jaksaneet kuulla, menivät he vähitellen pois, yksi kerrallaan ja tulta alkoi tuikkia pikku ikkunoista, ja kun ikkunat pimenivät ja tähdet taivaalla enenivät, näytti kuin olisivat valot niistä kohonneet taivaalle, eivätkä sammuneet.
Samaan aikaan lankesi markiisin päälle suuren jyrkkäkattoisen talon ja sitä ympäröiväin puiden varjot ja ne haihtuivat tulisoihdun valoon, vaunujen seisahtuessa ja linnan suuren portin avautuessa.
"Onko herra Charles, jota Englannista odotan, jo saapunut?"