Linnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta siinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset keihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten kimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja ikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta joka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat vasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan ja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.
Kaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja aamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta kellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot terrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä myös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.
Mitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle tientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella puolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon painanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella, kiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin murusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne kylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi tänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten pölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.
Koko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti ja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin tylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu takasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja makasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat koonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa postihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän, kutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä katua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään kotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän joukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi ja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen selkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli kaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin uutta saksalaista ballaadin Leonooraa.
Se tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.
Gorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin ne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes kaksisataa vuotta.
Ne lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka äkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän kuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli paperiliuska sidottu, johon oli töherretty:
"Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä."
KYMMENES LUKU.
Kaksi lupausta.