Useita kuukausia, — kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra Durney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana, joka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän aikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän vain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli aikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla maailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten väreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän kirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää niitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan aniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä kuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut tupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori herra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka kyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi, sekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain pelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa oloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa. Siksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan ja väsymätöntä ahkeruuttaan.
Ei hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla, tai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria toiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän sai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista hyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.
Osan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten kanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka harjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi tuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän Lontoossa.
Aina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen askeleet aina käyneet samaa tietä — Charles Darnayn tietä — sitä tietä, joka vie naisen rakkauteen.
Hän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli vaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni ei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin tunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä, jolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei vielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa kaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana — jykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva — oli jo vuosi sitten tapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle sydämensä tilaa.
Hänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä kun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni Sohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori Manettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan ulkona neiti Prossin kanssa.
Hän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa. Voimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen kärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt hyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin voimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja kiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.
Hän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia ja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles Darnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi kätensä hänelle.
"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä päivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat täällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin täsmällinen."
"Olen heille siitä kiitollinen", vastasi Darnay. "Neiti Manette —."