"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää rakkautta, tohtori Manette", sanoi hän kunnioittavasti.
"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon."
Hänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen vastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin ilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.
"Jatkanko, sir."
Uusi äänettömyys.
"Jatkakaa."
"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata laatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä toiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas tohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja hellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä häntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne puhua puolestani!"
Tohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja kuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:
"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä muistuttako."
Hänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä huutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa. Hän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle lopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.