Herra Cruncher tyyntyi, mutta pudisti päätään epäilevästi ja siveellisesti. "Se riippuu siitä kuinka kehität lahjojasi. Jos kehität lahjojasi uutterasti, etkä koskaan puhu ihmisille enemmän kuin tarpeellista on, niin eipä tiedä mitä sinusta vielä saattaa tulla." Nuoren Jerryn mennessä edellä asettamaan jakkaraa Temple Barin varjoon, lisäsi herra Cruncher itsekseen: "Jerry, sinä kunniallinen asiamies, voit toivoa että poikasi tuo sinulle vielä siunausta ja palkitsee sinulle mitä saat hänen äitinsä tähden kärsiä."
VIIDESTOISTA LUKU.
Rouva Defarge kutoo.
Aikasemmin kuin tavallisesti avautui herra Defargen viinipuoti vieraille. Jo kello kuusi aamulla havaitsivat keltasenkalpeat kasvot, jotka tirkistelivät ikkunaristikkojen läpi ulkoa, toisia kasvoja siellä sisällä kumartuneena viinimittojen yli. Herra Defarge möi tosin aina perin laihaa viiniä, mutta nyt näytti hän myyneen tavattoman laihaa viiniä. Sitäpaitsi oli se hapanta tai ainakin hapattavaa, sillä ne, jotka sitä joivat, synkkenivät. Herra Defargen puserretusta rypäleestä ei kohonnut mikään bakkanaalinen liekki, vaan sen pohjasakassa piiloutui tukahutettu tuli, joka pimeässä paloi.
Tämä oli kolmas aamu, jolloin herra Defargen puodissa juotiin aikasin. Alotettiin maanantaina ja nyt oli keskiviikko. Siellä mietiskeltiin enemmän kuin juotiin, sillä siitä alkaen kuin ovi aukaistiin, kuunteli ja kuiskaili ja hiiviskeli siellä moni joilla ei olisi ollut ropoakaan panna tiskille vaikka heidän sielunsa pelastus olisi ollut kysymyksessä. Ja kuitenkin veti tämä paikka heitä puoleensa ikäänkuin olisivat tilanneet viiniä tynnyrittäin. He luisuivat paikasta toiseen ja nurkasta nurkkaan, nielaisten ahnain silmäyksin sanoja juomavarojen sijaan.
Vaikka vierastulva oli tavaton, ei viinipuodin isäntä ollut näkyvillä. Häntä ei kaivattu, sillä ei kukaan, joka astui kynnyksen yli, häntä etsinyt eikä kysynyt. Eikä kukaan ihmetellyt nähdessään rouva Defargen istuimellaan yksin hoitavan viinianniskelua, vieressään malja pahoin pideltyine pikkurahoineen, jotka olivat yhtä kuluneet ja rappeutuneet kuin ne ihmiskunnan pikkurahat, joidenka risasista taskuista ne olivat lähteneet.
Urkkijat, jotka tirkistelivät viinipuotiin, kuten kaikkialle, ylhäisen ja alhaisen luo, aina kuninkaan palatsista pahantekijän vankilaan, huomasivat ehkä siellä jonkinlaista jännitystä ja hajamielisyyttä. Korttipeli oli laimeata, dominonpelaajat rakensivat miettiväisinä torneja palikoistaan, viininjuojat piirustivat kuvia pöydälle läikkyneestä viinistä, itse rouva Defargekin pisteli hammaspuikollaan mallia hihansa kankaaseen ja näki ja kuuli jotain kuulumatonta ja näkymätöntä kaukaisuudessa.
Sellaiselta näytti Saint-Antoine aina keskipäivään asti. Kello kävi yhtä kun kaksi pölynpeittämää miestä kulki sen kaduilla heiluvien lamppujen alla, toinen oli herra Defarge ja toinen sinilakkinen tientekijä. Aivan uuvuksissa ja janoon nääntymäisillään astuivat he viinitupaan. Heidän tulonsa oli Saint-Antoinen rinnassa sytyttänyt tulen, joka leveni sitä myöten kun he lähestyivät, ja joka leimusi ja liekehti miltei kaikissa ovissa ja ikkunoissa näyttäytyvissä kasvoissa. Mutta ei kukaan seurannut heitä, eikä kukaan puhutellut heitä kun he astuivat viinitupaan, vaikka kaikkein silmät kohdistuivat heihin.
"Hyvää päivää, hyvät herrat", sanoi herra Defarge.
Se oli varmaan tunnussana joka aukaisi kielten siteet. Siihen vastasivat kaikki kuorossa: "hyvää päivää!"