"Ei viivy kauvan maanjäristyksen niellessä kaupunkia", sanoi rouva Defarge. "Mutta sanoppas minulle, kauvanko kestää ennenkuin maanjäristys valmistuu?"
"Varmaankin hyvin kauvan."
"Mutta kun se on valmis, murskaa se palasiksi kaiken mikä eteen sattuu. Ja ennen purkaantumista valmistetaan sitä yhä, vaikkei sitä nähdä eikä kuulla. Olkoon se sinun lohdutukseksesi. Pane mieleesi se."
Hän sitoi solmun säkenöivin silmin kuin olisi hän kuristanut vihollisen.
"Katsoppas", sanoi rouva, ojentaen oikean kätensä antaakseen painoa sanoilleen, "se viipyy tosin kauvan tiellä, mutta se on tulemassa ja tulee. Se ei koskaan taannu eikä pysähdy. Se lähestyy yhä. Katsele ympärillesi ja tarkastele ihmisiä ympärillämme, tarkastele kasvoja ympärillämme, tarkasta raivoa ja tyytymättömyyttä johonka Jaakot liittyvät yhä suuremmalla varmuudella hetki hetkeltä. Voiko tämä jatkua? Minä pilkkaan sinua."
"Uljas vaimoni", sanoi Defarge, joka seisoi hänen edessään, pää hiukan roikuksissa ja kädet selän takana kuin nöyrä ja tarkkaavainen oppilas opettajansa edessä, "en epäile sitä ollenkaan. Mutta tämä on kestänyt niin kauvan ja on mahdollista — sinä tiedät varsin hyvin, vaimoni, että on mahdollista — että se ei purkaannu meidän elinaikanamme."
"Entäs sitten?" sanoi rouva, solmien yhä nenäliinaansa, kuin olisi hän vihollisia kuristanut.
"Niin", sanoi Defarge kohottaen olkapäitään puolittain surkutellen ja puolittain puolustellen, "mutta emme näe voiton hetkeä."
"Mutta olemme edistäneet sen tuloa", vastasi rouva, liikuttaen ojennettua kättään pontevasti. "Emme ole tehneet mitään turhanpäiten. Minä uskon kaikesta sielustani että näemme voiton hetken. Mutta ellei niin kävisikään ja vaikka varmaan tietäisin ettei niin käy, niin jos näytät minulle ylimyksen ja tyrannin niskan, niin minä sittenkin —."
Kiristäen hampaitaan solmi rouva nyt todellakin hirvittävän solmun.