"Päivää Jaakko", toisti urkkija, mutta hänen hymynsä ei ollut aivan niin luonteva kuin äsken.
"Te erehdytte, herra", vastasi viinipuodin isäntä. "Te luulette minua toiseksi. Se ei ole nimeni. Minä olen Ernest Defarge."
"Se on yhdentekevä", sanoi urkkija huolettomasti, mutta samassa pettyneenä. "Hyvää päivää!"
"Hyvää päivää!" sanoi Defarge kuivasti.
"Sanoin juuri rouvalle, jonka kanssa täällä puheskelin teidän astuessanne sisään, että — Gaspard raukan onneton kohtalo lienee — eikä ihmettäkään — herättänyt paljon osanottoa ja katkeruutta täällä Saint-Antoinessa."
"Sitä en ole kuullut", sanoi Defarge päätään pudistaen. "En tiedä mitään siitä."
Tämän sanottuaan meni hän pienen tiskin taakse ja seisoi siinä, käsi vaimonsa tuolin nojalla, katsellen täältä muukalaista, jolle he molemmat kantoivat vihaa ja jonka kumpikin olisi suurella mielihyvällä ampunut maahan.
Urkkija, joka oli hyvin harjaantunut ammatissaan, ei muuttanut käytöstään, hän tyhjensi pienen konjakkilasinsa, otti kulauksen kylmää vettä ja pyysi toisen lasin konjakkia. Rouva Defarge kaasi hänelle uutta konjakkia, tarttui kutimeensa ja hyräili pientä laulua.
"Te näytätte tuntevan tämän kortteerin paremmin kuin minä?" huomautti
Defarge.
"En suinkaan, mutta toivon, että opin tuntemaan sen paremmin. Otan niin lämpimästi osaa sen onnettomain asukasten kohtaloon."