"Anteeksi, minä sen tosiaankin sanoin, mutta te tietysti ajattelette niin."
"Minäkö ajattelen?" sanoi rouva ääneen. "Minulla ja miehelläni on kyllin tekemistä saadaksemme kauppamme sujumaan, meillä ei ole aikaa ajatella. Kaikki ajatuksemme pyörivät toimeentulossamme. Se on aine, jota me ajattelemme ja siinä on kyllin ajattelemista aamusta iltaan, ei meidän kannata vaivata päätämme toisten asioilla. Minäkös ajattelisin toisten puolesta. Vielä mitä."
Urkkija, joka oli siellä poimiakseen niitä muruja joita sattuisi löytämään, ei antanut pettyneen odotuksensa kuvastua synkillä kasvoillaan, vaan puheli ja mietiskeli yhä nojaten käsivarttaan rouva Defargen pikku tiskille sekä maisteli tuontuostakin konjakkiaan.
"Ikävä juttu, tuo Gaspardin hirttäminen, Gaspard raukka!" Ja hän huokasi sääliväisesti.
"Oh!" sanoi rouva kylmästi ja huolettomasti, "kun käyttää veistä sillä tapaa, saa sen myös maksaa. Hän tiesi kyllä ennakolta mitä hänen rohkea tekonsa tulisi maksamaan ja hän on sen hinnan maksanut."
"Luulenpa", sanoi urkkija, alentaen pehmeän äänensä luottamusta herättäväksi, ja hänen ilkeän naamansa kuvatessa loukattua oikeudentuntoa, "luulenpa että näillä seuduin on paljon osanottoa ja katkeruutta tuon miesrukan tähden? Näin meidän kesken."
"Niinkö?" kysyi rouva hajamielisenä.
"Eikö ole sitten?"
"Tässä on mieheni!" sanoi rouva Defarge.
Viinituvan isännän astuessa sisään, tervehti urkkija häntä hattuaan nostamalla ja sanoi kohteliaasti: "Hyvää päivää, Jaakko!" Defarge seisahtui äkkiä ja tuijotti häneen.