Hän totteli vanhalla, koneellisella, nöyrällä tavallaan keskeyttämättä työtään.
"Ettekö tunne minua, rakas ystäväni? Ajatelkaahan toki. Onko tämä teille sopivaa työtä, rakas ystävä!"
Ei mikään saanut häntä puhumaan. Hän katseli ylös joka kerran kun häntä käskettiin sitä tekemään, mutta mitkään kehotukset eivät voineet houkutella häneltä sanaakaan. Hän työskenteli työskentelemistään ääneti, eivätkä äänet vaikuttaneet häneen enempää kuin jos olisi puhuttu seinälle tai ilmaan. Ainoa toivon kipuna, jonka herra Lorry taisi keksiä, oli se, että suutari joskus salaa katseli ulos kenenkään kehottamatta. Siinä silmäyksessä ilmeni heikkoa uteliaisuutta tai ujostelemista — kuin olisi hän koettanut selvittää jotain epäilystä sielussaan.
Kaksi asiaa huomasi herra Lorry heti tärkeäksi, ensiksi, että tämä oli pidettävä salassa Lucyltä ja toiseksi että se oli salattava kaikilta, jotka hänet tunsivat. Yksissä neuvoin neiti Prossin kanssa ryhtyi hän paikalla toimenpiteisiin viimemainitun suhteen ja pani liikkeelle huhun että tohtori oli pahoinvoipa ja tarvitsi täydellistä lepoa. Pettääkseen tytärtä, kirjoitti neiti Pross hänelle ja kertoi tohtorin kutsutun sairaiden luo ja viittasi pari kolme riviä sisältävään valekirjeeseen tohtorilta itseltään, joka kirje muka oli hänelle lähetetty samassa postissa.
Näihin toimenpiteisiin, jotka aina olivat paikallaan, kävi miten kävi, ryhtyi herra Lorry siinä toivossa että hän pian tulisi entiselleen. Jos se tapahtuisi pian, oli hänellä toinen keino varalla, hän aikoi pyytää lausuntoa tohtoria koskevasta asiasta.
Tässä parantumisen toivossa ja pannakseen toimeen tätä kolmatta seikkaa päätti herra Lorry tarkasti pitää häntä silmällä, mutta niin huomaamatta kuin mahdollista. Siksi ryhtyi hän toimiin, saadakseen ensi kerran elämässään vapautta Tellsonin pankista ja asettui ikkunan ääreen istumaan samassa huoneessa.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän huomasi aivan hyödyttömäksi puhutella tohtoria, sillä kun häntä ahdistettiin kävi hän alakuloiseksi. Hän jätti tämän koetuksen jo ensi päivänä ja päätti vaan aina pysytellä hänen läheisyydessään ollakseen siten äänettömänä väitteenä sille hairahdukselle, jonka alainen tohtori oli tai oli tulemaisillaan. Hän pysyi siis paikallaan ikkunan ääressä, luki ja kirjoitti ja osotti niin ystävällisesti ja luonnollisesti kuin taisi, että se oli hänen vapaasti valitsema paikkansa.
Tohtori Manette söi ja joi mitä hänelle annettiin ja työskenteli ensimmäisenä päivänä pimeään asti — vielä puolen tuntia sen jälkeen kun ei herra Lorry olisi nähnyt lukea eikä kirjoittaa vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Hänen asettaessaan työkalunsa syrjään huomeneksi, nousi herra Lorry ja sanoi hänelle:
"Tahdotteko lähteä ulos?"
Hän vilkasi alas laattialle kummallekin puolelleen kuten ennenkin, katseli ylös vanhaan tapaansa ja kysyi vanhalla, hillityllä äänellään: