"Ulos?"
"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"
Hän ei vaivautunut selittämään miksikä ei, eikä sanonut sanaakaan enää. Mutta kun hän kumartui eteenpäin rahinsa yli hämärässä kyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa, luuli herra Lorry kuulevansa hänen kummeksien kysyvän itseltään "miksikä ei". Teräväsilmänen asiamies huomasi tässä toivon merkkiä ja päätti pitää siitä kiinni.
Neiti Pross ja herra Lorry valvoivat vuoroon ja pitivät häntä silloin tällöin silmällä viereisestä huoneesta. Hän kulki pitkän aikaa edestakasin ennen maatapanoaan, mutta kun hän vihdoin laskeusi levolle, nukkui hän. Aamulla oli hän aikasin ylhäällä ja meni heti rahilleen työnsä ääreen.
Toisena päivänä tervehti herra Lorry häntä hilpeästi mainiten häntä nimeltä ja puhuen hänelle asioista, joista he viime aikoina olivat keskustelleet. Hän ei vastannut, mutta silminnähtävästi hän kuuli ja ajatteli mitä puhuttiin, vaikka ajatukset olivat hämmentyneet. Tämä rohkasi herra Lorrya kutsumaan neiti Prossin käsitöineen tulemaan sisään monesti päivän kuluessa, silloin he puhuivat Lucysta ja hänen isästään aivan tyynesti kuten ainakin ja ikäänkuin ei mitään olisikaan epäkunnossa. He eivät tehneet mitään viittauksia, eivätkä puhelleet kauvan, eivätkä usein, että olisivat väsyttäneet häntä. Herra Lorryn hyvää sydäntä lujensi se seikka, että hän nyt useammin katseli ylös ja että hänessä näytti liikkuvan levoton tietoisuus siitä, ettei kaikki hänen ympärillään ollut oikealla tolalla.
Pimeän yllättäessä kysyi herra Lorry taas:
"Rakas tohtori, tahdotteko mennä ulos?"
Kuten ennen toisti hän:
"Ulos?"
"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"