Jolloin Charles Darnay luonnollisesti kysyi häneltä suopeasti ja toverillisesti, mitä hän siis tarkotti?
"Niin totta kuin elän", sanoi Carton hymyillen, "on tämä helpompi minun itseni ymmärtää kuin saada se teille selväksi. Mutta antakaa kuin koetan. Muistattehan erään kuuluisan illan jolloin olin tavallista enemmän humalassa?"
"Muistan erään kuuluisan illan jolloin te vaaditte minua tunnustamaan, että olitte juonut."
"Minäkin sen muistan. Sellaisten iltojen kirous vainoo minua raskaasti, sillä minä muistan ne aina. Toivon että se luetaan minulle hyväksi silloin kun päiväni ovat päättyneet. Rauhoittukaa, en aio saarnata."
"Olen aivan rauhallinen. Teidän vakava mielialanne ei lainkaan tee minua levottomaksi."
"Oh!" sanoi Carton, huolettomasti viitaten kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää tämän ajatuksen luotaan. "Äsken mainitussa juomatilaisuudessa (niitä on ollut monta, kuten tiedätte) olin sietämätön hokiessani milloin teistä pitäväni, milloin taas en pitäväni. Toivon, että unohtaisitte sen."
"Olen jo aikoja sitten unohtanut sen."
"Taaskin puhetapaa. Mutta herra Darnay, minulla ei ole yhtä helppo unohtaa kuin teillä näkyy olevan. Minä en suinkaan ole sitä unhottanut ja moinen pintapuolinen vastaus ei auta minua sitä unohtamaan."
"Jos vastaukseni oli pintapuolinen, pyydän teiltä anteeksi. Aikomukseni oli vain kääntää huomionne pois mitättömästä seikasta, joka hämmästyksekseni tuntuu teitä liiaksi vaivaavan. Minä vakuutan teille kunniani kautta että olen sen aikoja sitten haihduttanut mielestäni. Hyvä Jumala, mitäpä siinä olisi muistamista. Eikö minulla ollut tärkeämpää muistettavaa siinä suuressa palveluksessa, jonka minulle teitte sinä päivänä?"
"Mitä siihen suureen palvelukseen tulee", sanoi Carton, "täytyy minun ilmottaa teille, koska puhutte siitä tuohon tapaan, että se oli vain virkakepponen. En tiedä piittasinko siitä miten teidän kävi, tehdessäni sen palveluksen; nyt puhun menneestä ajasta."