Kaikuvia askeleita.
Kuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan. Aina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen miestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja kumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman hiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.
Vaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä jolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen silmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista ja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään. Utuisia toiveita ja epäilyksiä — toiveita rakkaudesta, joka vielä oli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon nauttiakseen tätä uutta onnea — taistelivat hänen rinnassaan. Hän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan puolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan, täyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.
Se aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan. Niitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen pienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa toiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina kuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui lapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän levottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä, samoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja valmisti äidille pyhän ilon.
Yhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki ja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen antamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa vain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet olivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso neiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää kaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka korskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.
Silloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet katkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka muistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen pojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: "rakas isä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin sisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä", kun hänen helmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan — eivät kyyneleet, jotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta lähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät isäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!
Niinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne olleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta. Tuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin ja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan — ikäänkuin meren huokauksen, joka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas naurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea äitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä, jotka sekaantuivat hänen elämäänsä.
Kaiku vastasi harvoin Sydney Cartonin todellisiin askeliin. Korkeintaan kuusi kertaa vuodessa käytti hän erioikeuttaan vierailla heillä kutsumattomana ja istui silloin koko illan heidän kanssaan kuten usein ennenkin. Hän ei koskaan tullut sinne viinin kiihoittamana. Ja vielä muutakin kuiskaili hänestä kaiku, jota kaikki todelliset kaiut vuosikausia ovat kuiskailleet.
Mies, joka todellisesti on rakastanut naista, kadottanut hänet ja muuttumattomalla mielellä nähnyt hänet vaimona ja äitinä, saa aina hänen lapsiltaan tuntea omituista myötätuntoisuutta, vaistomaista hienotunteisuutta ja osanottoa. Mitkä hienot, salaiset tunteet silloin ovat liikkeellä ei tiedä mikään kaiku kertoa. Carton oli ensimmäinen vieras jolle pikku Lucy ojensi pyylevät käsivartensa ja hän säilytti paikkansa hänen sydämessään tytön kasvaessa suuremmaksi. Pikku poika oli puhunut hänestä melkein viime hetkellään. "Carton raukka! Suudelkaa häntä puolestani!"
Herra Stryver tuppaantui eteenpäin lakimaailmassa kuin suuri höyrykone joka ponnisteleikse eteenpäin sameassa vedessä, laahaten hyödyllistä ystävätään jälestään pyörrevedessään kuin hinattavaa venettä. Kuten hinausvenekin tavallisesti on vaikeassa asemassa ja enimmäkseen veden alla, niin vietti Cartonkin hukkuvaa elämää. Mutta tapa, joka valitettavasti oli paljon huolettomampana ja vahvempana häneen liittynyt kuin mikään kiihoittava yksinäisyyden ja kurjuuden tunne, pakotti hänen elämänsä tällaiseksi ja hän ajatteli yhtä vähän irtaantua asemastaan leijonan shakaalina, kuin saattaisi ajatella todellisen shakaalin haluavan ruveta leijonaksi. Stryver oli rikas, hän oli nainut punakan lesken rahoineen ja kolmine poikineen, joilla ei ollut mitään muuta erityisen loistavata kuin pystytukka pyöreässä päässään.