Näitä kolmea, nuorta gentlemannia oli herra Stryver, joka hikoili mitä loukkaavinta alentavaisuutta joka huokosesta, ajanut edellään kuin kolmea lammasta Sohon rauhalliseen kadunkulmaan ja tarjoillut niitä oppilaiksi Lucyn miehelle näillä hienotunteisilla sanoilla: "tässä on teille kolme voileipää avioliittonne huviretkelle, Darnay!" Herra Darnayn kohtelias tapa kieltäytyä voileivistä, pani herra Stryverin aivan vihasta kiehumaan ja jälestäpäin käytti hän sitä apuna nuorten herrain kasvatuksessa varottaen heitä sellaisesta kerjäläisylpeydestä. Hänellä oli myöskin tapana mehevän viininsä ääressä kertoa rouva Stryverille niistä vehkeistä, joita rouva Darnay kerran oli harjottanut "kietoakseen" hänet ja niistä ovelista vastavehkeistä, jotka olivat pelastaneet hänet joutumasta "satimeen". Muutamat hänen King's Bench tuttavistaan, joita tuontuostakin kestitettiin mehevällä viinillä ja tällä valheella, puolustivat häntä viimemainittuun nähden sillä, että hän oli kertonut sen niin usein että hän jo itse sen uskoi — mikä puolustus tosiaankin niin pahentaa jo itsessään suurta syntiä, että se oikeuttaa vaikka laahaamaan jokaista sellaista syntistä sopivaan syrjäpaikkaan ja hirttämään hänet siellä hiljaisuudessa.
Näitä kaikuja Lucy milloin mietiskelevänä, milloin huvitettuna ja hymyillen kuunteli kaikuvassa kulmassa kunnes hänen pikku tyttärensä oli kuusivuotias. Kuinka hänen sydämensä lämpeni kuunnellessaan lapsensa, aina toimekkaan ja hillityn isänsä sekä rakkaan miehensä askeleita, ei kannata mainitakkaan. Eikä myöskään että keveinkin kaiku heidän yhteisestä kodistaan, jota hän itse hoiti sellaisella älyllä ja aistilla, että se oli rikkaampi kuin mitä suurellakaan tuhlaamisella olisi voitu aikaansaada, oli kuin sulosoittoa hänelle. Eikä myöskään kannata mainita että häntä ympäröivät suloiset kaiut niistä monista hetkistä jolloin hänen isänsä oli sanonut hänelle että hän naineena oli vieläkin hellempi (jos mahdollista) häntä kohtaan kuin naimatonna, eikä niitä monia hetkiä jolloin hänen miehensä oli sanonut hänelle etteivät mitkään huolet, eivätkä velvollisuudet näyttäneet voivan pirstata hänen rakkauttaan häneen eikä sitä apua, jonka hän hänelle antoi ja kysynyt häneltä: "rakastettuni, mikä on se taikavoima, jonka avulla sinä olet kaikki meille kaikille, ikäänkuin meitä olisi vain yksi, vaikka sinulla ei koskaan näy olevan kiirettä, tai liian paljon tekemistä?"
Mutta löytyi toisia kaikuja kaukana, jotka koko ajan jymähtelivät uhkaavasti heidän nurkassaan. Ja nyt pikku Lucyn kuudennen syntymäpäivän paikkeilla alkoivat ne paisua niin isoäänisiksi kuin kävisi myrsky Ranskan puolella ja meri julmasti kohoisi.
Eräänä iltana keskivälissä heinäkuuta 1789, tuli herra Lorry myöhään Tellsonin pankista ja istuutui Lucyn ja hänen miehensä viereen pimeän ikkunan ääreen. Oli kuuma ilta ja rajuilma tulossa ja he muistivat kaikki kolme tuota toista sunnuntai-iltaa kauvan sitten, jolloin he katselivat salamoita samalta paikalta.
"Aloin jo luulla", sanoi herra Lorry, sysäten sileätä peruukkiaan taaksepäin, "että saisin viettää yöni pankissa. Meillä on ollut niin paljon tehtävää koko päivän, että emme tienneet mistä alottaa tai minne kääntyä. Pariisissa vallitsee sellainen levottomuus, että meille oikein satamalla sataa toimituksia. Sikäläiset pankkituttavamme eivät tiedä miten kiireesti uskoisivat meille rahansa. Muutamat ovat oikein vimmassa lähettää niitä Englantiin."
"Näyttää pahalle", sanoi Darnay.
"Niinkö sanotte, rakas Darnay? Mutta me emme tiedä syytä siihen. Ihmiset ovat niin kohtuuttomia. Moni meistä Tellsonilaisista alkaa vanheta, emmekä tosiaankaan ilman pätevää syytä voi antaa järkähyttää itseämme tavallisesta järjestyksestämme."
"Tiedättehän kuinka synkkä ja uhkaava taivas on", sanoi Darnay.
"Tietystihän minä sen tiedän", myönsi herra Lorry, koettaen kuvitella itselleen hyvän tuulensa olevan pilalla ja olevansa äreä, "mutta olen päättänyt olla ärtysä, niin kiusaantunut olen tämän päivän toimista. Missä on Manette?"
"Tässä olen", sanoi tohtori, joka samassa astui pimeään huoneeseen.