Tässä meressä oli mustaa, uhkaavaa vettä ja tuhoavia ärjyaaltoja, jonka syvyydet vielä olivat mittaamattomia ja jonka voima oli tuntematonta. Se oli armoton meri hurjasti hyökkääviä olentoja, kostonhimoisia ääniä ja kärsimyksen ahjossa kovettuneita kasvoja, joihin ei säälin tunne enää voinut vaikuttaa mitään.
Mutta tässä ihmismeressä, jossa jokainen julma ja raivokas ilme eloisasti leimusi, nähtiin kaksi ryhmää kasvoja — seitsemän kummassakin — jotka niin suuresti poikkesivat näistä toisista, ettei mikään kuohuva meri milloinkaan ole kulettanut merkillisempiä hylkyjä mukanaan. Seitsemän vapautettua vankia, joiden hautaan myrsky oli murtautunut, avaten ne, kannettiin korkealla joukon pään päällä; kaikki olivat peljästyneet, hämillään, ällistyneet, ikäänkuin olisi viimeinen päivä ollut käsissä ja ikäänkuin olisi riemuitseva joukko heidän ympärillään ollut pahoja henkiä. Toiset seitsemän kannettiin vieläkin korkeammalla, seitsemän kuollutta päätä, joidenka maahanluodut silmäluomet ja puoliavoimet silmät odottivat viimeistä päivää. Jäykät kasvot, joissa vielä näkyi viipyvä ilme, kasvot jotka näyttivät pelottavassa odotuksessa kohottavan vielä kerran alasluodut silmäluomensa ja todistavan verettömin huulin: "Sinä sen teit!"
Seitsemän vapautettua vankia, seitsemän veristä, piikkiin pistettyä päätä, vihatun kahdeksantornisen linnan avaimet, joitakin kirjeitä ja muita muistoja entisten aikain vangeista, jotka jo ammoin sitten olivat murtunein sydämin kuolleet, näitä ja muita sentapaista kulettivat Saint-Antoinen äänekkäästi kaikuvat askeleet mukanaan läpi Pariisin keskellä heinäkuuta 1789. Taivas tehköön tyhjäksi Lucy Darnayn mielikuvitukset ja pidättäköön nämät askeleet loitolla hänen elämästään. Sillä ne ovat päättömiä, hurjia ja vaarallisia eikä ole niinkään helppoa puhdistaa niitä niin monta vuotta sen jälkeen, kuin viinitynnyri särkyi Defargen viinituvan edustalla, kun ne kerran ovat punaseksi tahratut.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Meri on yhä kohoomassa.
Kurja, nääntynyt Saint-Antoine oli elänyt vain yhden riemuviikon, jonka kuluessa se niin hyvin kuin taisi mausti niukkaa ja katkeraa leipäpalastaan veljellisillä syleilyillä ja onnitteluilla, kun rouva Defarge taas tavalliseen tapaansa istui tiskinsä ääressä pitäen silmällä vieraita. Rouva Defargen päässä ei nyt näkynyt ruusua, sillä urkkijoitten suuri veljeskunta varoi tämän lyhyen viikon jälkeen antautua pyhimyksen suojeluksen alaiseksi. Lyhdyt sen kaduilla liehuivat niin turmiotatietävästi.
Kädet ristissä istui rouva Defarge keskipäivän kuumuudessa katsellen viinitupaa ja katua. Kummassakin näkyi vetelehtijöitä, likasia ja kurjia kuten ainakin, mutta heidän kurjuuttaan ympäröi nyt selvä tunto vallastaan. Risaisinkin yömyssy, joka heilui viistossa viheliäisimmän kerjäläisen päässä näytti sanovan: "tiedän kuinka vaikeata minun, tämän myssyn kantajalla on ylläpitää omaa elämätäni mutta tiedättekö kuinka helppoa minun, tämän myssyn kantajalla, on päättää teidän elämänne?" Jokaisella laihalla, alastomalla käsivarrella, joka ennen oli ollut työttä, oli nyt aina se työ tarjona, että taisi iskeä kuoliaaksi. Kutovien naisten kädet olivat käyneet vaarallisiksi, opittuaan kynsimään. Saint-Antoinen ulkomuodossa oli tapahtunut muutos, satoja vuosia oli kuvaa nakutettu semmoiseksi kun se nyt oli ja viimeistelevät vasaraniskut olivat paljon lisänneet sen ilmettä.
Rouva Defarge havaitsi tämän hiljaisella hyväksymisellä kuten Saint-Antoinen naisten johtajattarelta tietysti saattoi odottaakin. Muuan sisarista kutoi hänen vieressään. Hän oli nälkään nääntyvän maustekauppiaan lyhyt ja jotenkin lihavanläntä vaimo ja kahden lapsen äiti; tämä varajohtajatar oli jo hankkinut itselleen tuon mairittelevan nimen: "Kosto".
"Kuulkaa!" sanoi Kosto. "Kuulkaahan toki! Kuka tulee?"
Pikaisesti kasvava hälinä kohisi eteenpäin kuin olisi ruutisuoni kulkenut Saint-Antoinen kortteerin äärimmäiseltä rajalta viinituvan ovelle ja äkkiä sytytetty.