Viimein nousi aurinko niin korkealle, että se heitti ystävällisen säteen suoraan vanhan vangin päähän, ikäänkuin olisi se luvannut toivoa tai suojelusta. Tämä suosio oli liikaa, sitä ei voitu kärsiä, silmänräpäyksessä hajaantui se tomu- ja akanamuuri, joka oli seisonut hämmästyttävän kauvan kaikkia tuulia vastaan ja Saint-Antoine sai hänet valtaansa.

Se tuli heti tietyksi väkijoukon äärimmäisissä riveissäkin. Defarge oli vain harpannut aituuksen ja yhden pöydän yli ja sulkenut viheliäisen vanhuksen kuolon syleilyyn — rouva Defarge oli seurannut jälestä ja iskenyt kätensä nuoraan, jolla hän oli sidottu — Kosto ja Jaakko kolmas eivät vielä olleet ennättäneet heidän luokseen eivätkä miehet ikkunalaudoilta olleet vielä heittäytyneet alas ikäänkuin petolinnut korkeilta oksiltaan — kun jo yli kaupungin kaikui huuto: "tuokaa hänet ulos! ripustakaa hänet lyhtyyn!"

Ja niin häntä retuutettiin ja laahattiin ylös-alasin ja pää roikuksissa rakennuksen portaita alas, milloin polvillaan, milloin jaloillaan, milloin seljällään, puoleksi tukehtuneena niistä ruoho- ja olkitukuista, joita sadat kädet heittivät vasten hänen kasvojaan, revittynä, pehmitettynä, huohottavana ja verta vuotavana, alinomaa rukoillen ja kerjäten armoa. Väliin koetti hän epätoivon tuskalla ryhtyä jotain tekemään kun kapea rakonen syntyi hänen ympärillään kansajoukon tuuppiessa toisiaan taaksepäin nähdäkseen hänet. Väliin raastettiin häntä kuin puupalikkata säärimetsän läpi. Niin hinattiin hän läheisimpään kadunkulmaan, jossa yksi näitä turmallisia lyhtyjä heilui ja siellä rouva Defarge päästi hänet käsistään — kuten kissa hiiren — ja katseli häntä ääneti ja kylmäverisesti valmistuspuuhiin ryhdyttäessä ja vangin rukoillessa häneltä armoa. Sillä välin kirkuivat hänelle naiset koko ajan intohimoisesti ja miehet taas vaativat tuimasti, että hän olisi tapettava ruohotukko suussa. Hän hissattiin ylös mutta nuora katkesi ja kansa otti hänet kiljuen vastaan, toisen kerran hissattiin hän ylös, nuora katkesi taas ja taas otettiin hän kiljuen vastaan. Mutta sitten oli nuora armelias ja kesti ja tuossa tuokiossa oli hänen päänsä piikkiin pistetty. Ja niin paljon ruohoa oli suussa, että koko Saint-Antoine tanssi ihastuksesta sitä nähdessään.

Mutta tähän eivät tämän päivän ilkityöt loppuneet, Saint-Antoine kiihotti kiehuvaa vertansa huudoilla ja tanssimisella ja se kuohui taas yli reunojensa saadessaan päivän kallistuessa loppuunsa vihiä siitä, että murhatun vävy joka myös oli kansan vihollisia ja herjaajia, lähestyi Pariisia viidensadan hevosmiehen vartioimana. Saint-Antoine kirjoitti hänen rikoksensa tulipunasille paperiarkeille, otti hänet kiinni — olisi ryöstänyt hänet vaikka kokonaisen armeijan helmasta saadakseen hänet Foulonille seuralaiseksi — pisti hänen päänsä ja sydämensä piikkeihin ja kantoi tämän päivän saaliit ympäri katuja kuin olisi susien juhlakulku ollut liikkeellä.

Vasta pilkkosten pimeässä palasivat miehet ja naiset ruikuttavien ja leivättömien lastensa luo. Sitten piirittivät pitkät jonot kurjia leipuripuoteja ja he odottivat kärsivällisesti saadakseen ostaa palasen kehnoa leipää ja siinä odottaessaan, vatsat tyhjinä, kuluttivat he aikaansa syleilemällä toisiaan päivän voittojen johdosta ja uudistivat päivän tapahtumia juoruillaan. Vähitellen harveni ja väheni tämä repaleinen ihmisjono, ja sitten alkoi viheliäisiä kynttiläpahasia tuikkia ullakkoikkunoista ja kaduilla sytytettiin kehnoja tulia, joissa naapurit keittivät yhteisesti ateriansa syödäkseen sen sitten ovensa ulkopuolella.

Ne olivat niukkia ilta-aterioita ja vähän oli lihaa ynnä muuta särvintä huonon leivän lisäksi. Mutta toveruushengestä lähti jonkinlaista ravintoa noihin kivikoviin ruokavaroihin, houkutellen niistä joitakin ilonkipunoita. Isät ja äidit, jotka olivat tehneet voitavansa päivän pahimmassa työssä, leikittelivät sievästi laihojen lastensa kanssa, ja rakastavaiset rakastivat ja toivoivat, vaikka maailma heidän ympärillään olikin sellainen.

Oli jo melkein aamu, kun viimeiset vieraat erkanivat Defargen viinituvasta ja herra Defarge sanoi käheällä äänellään, ovea sulkiessaan:

"Jopa se viimeinkin tuli, kultaseni."

"Niin", vastasi rouva, "melkein."

Saint-Antoine nukkui, Defarget nukkuivat, nukkuipa Kostokin nälkäisen maustekauppiaansa vieressä ja rumpu lepäsi. Rummun ääni oli ainoa Saint-Antoinessa, jota veri ja melu eivät olleet muuttaneet. Kosto olisi rummun vartijana voinut herättää sen ja houkutella siitä saman äänen kuin ennen Bastiljin kukistumista tai vanhan Foulonin vangitsemista, mutta niin ei ollut laita miesten ja naisten käheitten äänien Saint-Antoinen helmassa.