KOLMASKOLMATTA LUKU.
Tulipalo.
Oli tapahtunut muutos kylässä, missä kaivo lorisi ja missä tientekijä joka päivä nakutteli kivisestä maantiestä itselleen joitakin leipäpalasia joiden oli laastarina pidettävä koossa hänen tietämätöntä sieluaan ja nääntynyttä ruumispahaansa. Vankila kalliolla ei ollut enää niin mahtava kuin ennen, sitä oli sotilaita vartioimassa, mutta ei monta, siellä oli upseereitakin vartioimassa sotilaita, mutta ei yksikään tiennyt mitä hänen väkensä oli tekevä — paitsi sen, että se todenmukaisesti ei hänen käskyilleen olisi kuuliainen.
Laajalti ja lavealta näkyi vain hävitettyä maata, joka ei kasvattanut muuta kuin alastomuutta. Jokainen viheriä lehti, joka ruoho- ja oljenkorsi oli yhtä kurttuinen ja kurja kuin kylän viheliäinen väestökin. Kaikki oli käpristynyttä, vaivaantunutta, murtunutta ja katkennutta. Asunnot, aidat, kotieläimet, miehet, naiset, lapset ja maa, jota he polkivat — kaikki oli kulunutta.
Monseigneur (yksilönä useinkin vallan kelpo herrasmies) oli kansalle siunaus, loi moneen seikkaan ritarillisen leiman, oli hienostunut esimerkki upeasta ja loistavasta elämästä ja paljon muuta sentapaista, mutta siitä huolimatta oli Monseigneur luokkana katsoen, tavalla tai toisella synnyttänyt nykyiset olot. Kumma, että erityisesti Monseigneuriä varten aiottu luomistyö väännettiin ja puserrettiin niin pian kuivaksi. Mahtoipa noissa ikuisissa säädöksissä olla jotain lyhytnäköistä. Mutta niinpä asiat vain olivat, ja kun viimeinen pisara verta oli puserrettu piikivestä ja viimeistä ruuvia piinapenkissä oli niin usein väännetty, että sen mutteri katkesi ja että se nyt vääntyi vääntymistään löytämättä mitään iskettäväkseen, alkoi Monseigneur pötkiä pakoon niin alhaista ja käsittämätöntä ilmiötä.
Mutta ei muutos tässä kylässä eikä monessa muussakaan ollut tämän vaikuttamaa. Vuosikymmeniä oli Monseigneur puristanut sitä ja harvoin muulloin kunnioittanut sitä läsnäolollaan kuin metsästysretkillään käydessään — jolloin hän metsästi milloin kansaa, milloin eläimiä, joiden suojelukseksi Monseigneur oli laatinut suuria aloja metsäisiä ja hedelmättömiä erämaita. Ei. Muutoksen saivat aikaan kylässä näyttäytyvät oudot kasvot, alhaista syntyperää sekä se seikka, että ylhäinen sääty ja Monseigneurin hienopiirteiset ja muutenkin jalostuneet ylimyskasvot olivat hävinneet.
Sillä nyt kun tientekijä työskenteli yksinään tomussa vaivaamatta paljon päätään sillä ajatuksella että hän itsekin oli tomua ja taas kerran oli siksi tuleva — sillä hän ajatteli yleensä liian paljon iltaruokansa niukkuutta ja kuinka paljon enemmän hän söisi jos vain syötävää olisi — ja nosti silmänsä yksinäisestä työstään ja katseli näköalaa, sattui hän joskus näkemään renttumaisen olennon lähestyvän jalkasin, sellaisen joka ennen oli harvinainen näillä seuduilla, mutta nykyään usein nähty. Hänen lähestyessään, havaitsi tientekijä hämmästymättä, että mies oli pörröinen, melkeinpä raakamainen näöltään, pitkä ja laahasi jaloissaan puukenkiä, jotka tientekijänkin silmissä olivat kömpelöt, ruma, mustunut, monen maantien saven ja pölyn peitossa, märkä rämeikköjen kosteudesta, metsäin, oikopoluista lähteneiden okaitten ja lehtien ja sammalten sirottama.
Senlaatuinen mies lähestyi häntä kummituksen tavalla päivällisajan seutuvilla eräänä heinäkuun päivänä hänen istuessaan kivikasallaan kummun alla suojellakseen itseään niin hyvin kuin taisi raesateelta.
Mies katseli häneen, katseli kylää alhaalla notkossa, myllyä ja kalliolla olevaa linnaa. Kun hän jotenkin sameassa muistissaan oli elähyttänyt nämät esineet, sanoi hän tuskin ymmärrettävällä murteella:
"Mitä kuuluu, Jaakko?"