"Tietysti."

Kuleksija poltti piippunsa, pisti sen puseroonsa, kopisti jalastaan suuret puukenkänsä ja paneutui selälleen kiviläjälle ja nukkui heti sikeästi.

Tientekijän jatkaessa pölyistä työtään ja etenevien raepilvien paljastaessa kirkkaita juovia taivaalla, joita vastasivat hopeajuovat maisemassa, näytti kuin olisi pieni mies (joka nyt käytti punasta lakkia sinisen sijasta) ollut tuon toisen kivikasalla lepäävän miehen noituma. Hänen silmänsä kääntyivät niin usein sinnepäin että hän käytti työkalujaan vain koneellisesti ja sai hyvin vähän aikaan. Pronssinkarvaiset kasvot, takkuinen musta tukka ja parta, karkea, punanen villalakki, renttumaiset vaatteet kotikutoisesta kankaasta ja karvasesta nahasta, huonosta ruoasta riutunut voimakas ruumiinrakennus ja unessa tuimasti ja epätoivoisesti yhteenpuristetut huulet, täyttivät tientekijän pelvolla. Vaeltaja oli taivaltanut pitkän matkan, hänen jalkansa olivat hankaantuneet ja hänen nilkkansa veriset, hänen suuret kenkänsä, jotka olivat täynnä lehtiä ja ruohoa, olivat olleet raskaat laahata jaloissa niin monta peninkulmaa ja hänen vaatteensa olivat yhtä täynnä reikiä kuin hän itse oli haavoja. Kumartuen hänen ylitsensä, koetti tientekijä keksiä vilauksen kätketyistä aseista hänen povessaan tai muualla, mutta turhaan, sillä hän nukkui käsivarret ristissä rinnalla ja yhtä päättäväisesti suljettuina kuin huuletkin. Linnoitetut kaupungit paalutuksineen, vahtihuoneet, portit, vallihaudat, nostosillat olivat tientekijälle ilmaa tämän olennon rinnalla. Ja kun hän nosti silmänsä hänestä ja katsoi taivaanrannalle ja ympärilleen, näki hän ahtaassa mielikuvituksessaan samanlaisten olentojen esteettömästi johdattavan askeliaan kaikille suunnille Ranskassa.

Mies nukkui yhä huolimatta raekuuroista, kirkkaista vilahduksista, auringosta tai varjosta kasvoillaan, huolimatta jääpalasista, jotka pieksivät hänen ruumistaan, tai niistä timanteista, joiksi aurinko ne muutteli, kunnes päivä meni kauvas länteen ja taivas rusotti. Silloin tientekijä, koottuaan työkalunsa ja ollen menossa alas kylään herätti hänet.

"Hyvä", sanoi mies, ja kohosi kyynäspäälleen. "Kaksi peninkulmaa toisella puolen kummun?"

"Niillä main."

"Niillä main. Hyvä."

Tientekijä vaelsi kotiapäin, tomun pyöriessä hänen edellään aina tuulen suunnan mukaan ja hän oli pian kaivon luona. Siellä tunkeutui hän laihojen raavaseläinten sivuitse, joita oli kuletettu sinne juomaan ja näytti melkein kuin olisi hän kuiskutellut niittenkin kanssa kuten koko kylän kanssa. Kun kylä oli syönyt niukan illallisensa, ei se kömpinytkään nukkumaan kuten tavallisesti vaan tuli ulos jälleen ja jäikin sinne oleskelemaan. Siihen oli tarttunut merkillinen kuiskutustauti ja kun se kokoontui kaivon luona pimeässä, huomattiin siinä myöskin merkillinen halu tarkastaa odottavaisena taivasta, mutta ainoastaan yhdeltä kohdalta. Herra Gabelle, seudun päävirkamies tuli levottomaksi, kapusi yksin talonsa katolle ja katseli myös samaan suuntaan, tirkisti savupiippujen takaa synkkiä kasvoja alhaalla kaivon luona ja lähetti sanan lukkarille, jolla oli kirkonavaimet hallussaan, että oli ehkä tarpeen soittaa hätäkelloja pian.

Pimeys yltyi. Vanhaa linnaa ympäröivät puut, jotka sulkivat sen yksinäisen komeuden ulkomaailmasta, liikkuivat kiihtyvässä tuulessa ikäänkuin uhkaisivat ne jykevää rakennusta, joka seisoi vankkana ja mustana pimeässä. Sade virtasi hurjasti molemmille terrassinportaille ja rapisi suurelle ovelle kuin kiirehtivä sanantuoja joka tahtoi herättää sisälläolevia. Levottomia tuulenpuuskia lensi etehisessä vanhojen keihäitten ja veitsien lomassa, kiisi valittaen ylös portaita löyhyttäen uutimia vuoteen ääressä jossa viimeinen markiisi oli levännyt. Idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuli metsistä raskaasti polkien neljä takkuista olentoa, jotka tallasivat korkeata ruohoa ja taittoivat puun oksia lähestyessään hitaasti linnaa yhtyäkseen pihalla. Siellä syttyi neljä kynttilää, jotka poistuivat eri haaroille ja kaikki pimeni jälleen.

Mutta ei pitkäksi aikaa. Pian näyttäytyi linna omituisessa valossa, jonka se itse levitti kuin olisi se tullut valoisaksi. Sitten leimuava viiru leikitteli koristeilla linnan etusivulla ja näytti pilariaitojen, kaarien ja ikkunoitten paikat. Sitten kohosi se korkeammalle ja tuli leveämmäksi ja kirkkaammaksi. Pian leimusivat liekit ulos suurista ikkunoista ja kivikasvot heräsivät ja tuijottivat ulos tulesta.