Talon ympärillä nousi heikko hälinä niitten harvojen ihmisten kesken jotka siellä vielä olivat. Hevonen satuloittiin ja joku ratsasti pois. Kuultiin hänen ravaavan ja kannustavan hevostaan pimeydessä, kylän kaivon luona hän pidätti ja hevonen seisahtui vaahdossa suin herra Gabellen oven eteen. "Auttakaa Gabelle! Auttakaa kaikki!" Hätäkello soi kärsimättömästi, mutta muuta apua (jos sekään oli apu) ei kuulunut. Tientekijä ja kaksisataa viisikymmentä hänen hyvää ystäväänsä seisoivat kädet ristissä kaivolla ja katselivat tulipylvästä, joka kohosi taivasta kohti. "Se mahtaa olla neljäkymmentä jalkaa korkea", sanoivat he tuimasti, mutta paikaltaan liikahtamatta.
Ratsumies linnasta ja vaahtoava ratsu ravasivat kylän poikki ja nelistivät ylös kivistä mäkeä kallion vankilaan. Portilla katseli ryhmä upseereja tulta, vähän matkaa heistä seisoi joukko sotilaita. "Auttakaa, herrat upseerit! Linna on tulessa, arvokkaita kapineita on vielä pelastettavissa jos saamme apua ajoissa. Auttakaa! Auttakaa!" Upseerit silmäilivät sotilaita, jotka katselivat tulta, mutta he eivät antaneet mitään käskyjä, vaan vastasivat olkapäitään kohottaen ja huuliaan purren: "Palakoon."
Kun ratsumies jälleen ravasi alas mäkeä ja läpi katujen, hommattiin kylässä ilotulitusta. Tientekijä ynnä hänen kaksisataa viisikymmentä ystäväänsä kaikki yksimielisessä tulitusinnossa syöksyivät koteihinsa, ja asettivat kynttilän jokaisen pienen, himmeän lasiruudun taakse. Yleinen puute kaikesta vaikutti sen, että täytyi lainata herra Gabellelta jotenkin vaativalla tavalla kynttilöitä ja kun tämä virkamies kotvasen epäili ja näytti vastahakoisuutta, lausui tientekijä, joka ennen oli ollut niin alamainen viranomaisille, että vaunut kelpasivat ilotulituksiksi ja että postihevosia saattoi paistaa.
Linna sai mielensä mukaan leimuta ja palaa. Tulipalon loimutessa ja raivotessa, tuntui kuin olisi tulikuuma viima pohjattomasta syvyydestä puhaltanut pois koko rakennuksen. Valon kirkastuessa ja loimutessa näyttivät kivikasvot vaikeroivan. Silloin kun suuria määriä kiviä ja rakennusainetta romahti alas, pimenivät tosin nuo kasvot, joilla oli syvennykset nenäpielissä, kohottaakseen itsensä taas hetken päästä savun seasta, aivan kuin se olisi ollut itse julma markiisi, joka roviolla taisteli tulen liekkiä vastaan.
Linna paloi; lähimmät puut olivat syttyneet tuleen ja kärventyivät ja kutistuivat kokoon; nuo neljä synkkää haamua olivat sytyttäneet etempänäkin olevat puut, joten liekehtivä rakennus jäi kuin savumetsän sisään. Sulaa lyijyä ja rautaa kihisi suihkukaivon marmorialtaaseen, vesi kuivi, tornien suippokatot hävisivät kuin jää kuumuudessa ja valuivat alas tulikoskena. Suuria rakoja ja halkeamia ilmestyi kuin kristalleja pitkin paksuja muureja, huumaantuneita lintuja räpytteli ympärillä ja syöksyi alas pätsiin; neljä synkkää haamua joille heidän sytyttämänsä tulimajakka valaisi tietä, läksi nyt liikkeelle itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, seuraaville määräpaikoilleen. Valaistun kylän väestö oli ottanut haltuunsa hätäkellon ja soitteli sitä riemuissaan, ajettuaan pois vakinaisen soittajan.
Mutta ei siinä kyllin; nälästä, palosta ja kellonsoitosta kiihtyneenä ja muistaessaan, että herra Gabelle oli jossain tekemisissä verojen ja arentien noston kanssa — vaikka hän näinä päivinä oli saanut sisään ainoastaan vähäsen määrän varoja eikä mitään arentia — kävi rahvas kärsimättömäksi, haluten keskustella hänen kanssaan, sekä ympäröi hänen asuntonsa vaatien häntä tulemaan ulos neuvottelemaan. Silloin herra Gabelle salpasi ovensa ja vetäytyi sisään neuvotellakseen itsensä kanssa. Seurauksena tästä neuvottelusta kiipesi hän taaskin katolle savupiippujen taakse, tällä kertaa sillä päätöksellä, että jos hänen ovensa murrettaisiin, (hän oli pieni eteläranskalainen ja kostonhimoinen luonteeltaan) hän heittäytyisi päistikkaan alas, musertaen pari ihmistä alleen.
Luultavasti vietti herra Gabelle pitkän yön siellä ylhäällä, kaukainen linna takkavalkeana ja valona ja kuunnellen koputusta ovellaan sekä ilosoittoa kirkontornissa, puhumattakaan turmiotatietävästä lyhdystä, joka riippui poikki tien postihuoneen portin edustalla, ja jota kylä näkyi hartaasti haluavan muuttaa toiseen paikkaan hänen tähtensä. Miten tuskallisen jännittävää viettää koko kesäinen yö mustan valtameren partaalla, valmiina hyökkäämään sen helmaan kuten herra Gabelle oli päättänyt tehdä. Mutta kun ensimmäinen päivänsarastus näyttäytyi ja kylän kynttiläpahaset olivat loppuun palaneet, hajaantui rahvas onneksi ja herra Gabelle tuli alas ja elämä oli hänellä sillä kertaa tallella.
Kymmenien peninkulmien alalla löytyi sinä yönä ja toisina öinä toisten tulipalojen valossa toisia virkamiehiä, joita seurasi huonompi onni ja joita nouseva aurinko tapasi riippumassa ennen rauhallisilla kaduilla, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet. Olipa myöskin olemassa toisia kyläläisiä ja kaupunkilaisia, jotka olivat kovaosaisempia kuin tientekijä ja hänen toverinsa, sillä virkamiehet ja sotamiehet asettuivat vastarintaan ja hirttivät vuorostaan niitä. Mutta kävi miten kävi, synkät haamut vaelsivat herkeämättä itään, länteen, pohjoiseen ja etelään ja hirtettiinpä kuka hyvänsä, paloi tuli kumminkin. Sen hirsipuun korkeutta, joka muuttuisi vedeksi ja sammuttaisi sitä, ei yksikään virkamies olisi saattanut laskemalla mitata.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Magneettivuori vetää puoleensa.