Tämänlaatuisten tulipalojen ja tulvien kestäessä — manteretta tärisytti ärjyvä meri, jolla nyt ei ollut mitään pakovettä, vaan ainainen nousuvesi, joka yhä oli kohoamassa rannalla katsojain kauhuksi ja ihmeeksi — kului kolme myrskyistä vuotta. Kolme pikku Lucyn syntymäpäivää oli kultainen lanka pujottanut elämän rauhaisaan kudelmaan hänen kodissaan.
Monta yötä ja päivää olivat sen asujamet raskaalla mielellä kuulostaneet kulman kaikuja kuullessaan näitä kovia askeleita. Sillä askeleet olivat heistä kuin punasen lipun alla ryntäävän kansan askeleet, kansan, jonka maa on vaarassa, ja joka on muuttunut pedoiksi kauheasta lumouksesta, jonka alaisena se kauvan on huokaillut.
Monseigneur luokkana katsottuna oli kääntänyt selkänsä sille ilmiölle, että häntä ei enää pidetty arvossa ja että hän oli niin vähän tarpeellinen Ranskassa, että oli vähällä joutua poispotkituksi sekä sieltä että koko elämästä. Kuten sadun talonpoika, joka äärettömällä vaivalla manasi esille pirun ja pelästyi niin häntä nähdessään, ettei voinut tehdä paholaiselle ainoatakaan kysymystä, vaan pakeni kiireimmiten, niin Monseigneurkin, sillä luettuaan vuosikausia isämeidän takaperin ja harjoitettuaan monta muuta voimakasta noitatemppua, pakottaakseen paholaista näkyville, oli hän tuskin nähnyt pirun vilahdukselta kaikessa kamaluudessaan ennenkuin lähti jänistämään aatelisine jalkoineen.
Loistava hoviseurue oli hälvennyt, muuten olisi se ollut kansallisten kuulien pilkkatauluna. Hovi oli kokonaan hävinnyt, kaikkein hienoimmasta sisäisestä piiristä alkaen, aina ulommaiseen madonsyömään piiriin, joka oli täynnä salavehkeitä, mädännystä ja ulkokultaisuutta, kaikki oli yhtähaavaa hävinnyt. Kuninkuus oli hävinnyt, se oli piiritetty palatsissaan ja erotettu virastaan viimeisten ilmoituksien mukaan.
Oli elokuu vuonna 1792 ja Monseigneur oli siihen aikaan hävinnyt pitkin maailmaa.
Lontoossa oli Monseigneurin pääkortteerina ja kokouspaikkana luonnollisesti Tellsonin pankki. Henkien otaksutaan ilmestyvän niillä seuduilla joissa heidän ruumiinsa ovat oleskelleet, ja Monseigneur jolla ei ollut yhtä guineaa, kävi usein sillä paikalla, jossa hänen guineansa olivat oleskelleet. Sitäpaitsi tulivat huolestuttavat tiedot Ranskanmaalta ensimmäiseksi sinne. Sen lisäksi oli Tellsonin pankki vieraanvarainen toiminimi ja oli hyvin aulis vanhoja, korkeasta asemastaan pudonneita pankkituttaviaan kohtaan. Sen lisäksi aatelismiehet, jotka ajoissa olivat nähneet myrskyn ja aavistaneet ryöstöä ja takavarikkoonpanoa, olivat varovaisesti lähettäneet remissejä Tellsoniin ja heidän hätääkärsivät veljensä taisivat aina siellä saada heistä viestejä. Tähän on vielä lisättävä, että jokainen Ranskasta vastatullut ilmottautui heti Tellsonin pankissa. Näistä monista syistä oli pankki tähän aikaan jonkinlaisena pörssinä ranskalaisiin uutisiin nähden. Ja tämä oli niin levinnyt yleisön tietoon, ja kyselyjä sateli siellä niinmuodoin niin tiheään, että Tellsonilaiset väliin kirjoittivat viimeiset uutiset muutamilla riveillä paperille ja asettivat sen pankin ikkunaan, jotta kaikki Temple Barilla käyskentelevät taisivat ne lukea.
Eräänä usvaisena iltapäivänä istui herra Lorry pulpettinsa ääressä ja Charles Darnay seisoi siihen nojautuneena ja puheli hänen kanssaan hillityllä äänellä. Se rangaistuskoppi jota ennen oli käytetty keskusteluja varten toiminimen johtajan kanssa oli nyt uutispörssi ja tulvillaan ihmisiä. Oli noin puolituntia pankin sulkemiseen.
"Vaikka te olette nuorekkain mies maailmassa", sanoi Charles Darnay, vähän epäröiden, "täytyy minun kuitenkin huomauttaa teille —".
"Ymmärrän. Että olen liian vanha?" sanoi herra Lorry.
"Epävakainen sää, pitkä matka, epäluotettavat kulkuneuvot, järjestämätön maa, kaupunki, jossa ehkä tekään ette ole varma."